Hailuoto. Katyn. Butša.
Kun mietimme, miksi Suomessa yhä on yleinen asevelvollisuus, vastaus löytyy historiasta, joka ei ole mennyt ohi – vaan läsnä meissä, jos emme unohda. Tämä on kertomus muistamisesta, vastuusta ja siitä, miksi isä käy viikonloppuna metsässä MPK:n kurssilla.
Kyse ei ole vain rynkyn kantamisesta. Vaan siitä, ettei yksikään lapsi jää yksin, jos pahin tapahtuu.
Miksi asevelvollisuus ei ole itsestäänselvyys
Oli iltan aamu, ja kävelytin koiria kuten niin monena muuna päivänä. Lähiön laidalla tuuli liikutti keväisiä oksia, jostain kuului mopon pärinää ja harakan nauru helähti metallisena katulampun päästä. Se oli sellainen hetki, jossa mikään ei näyttänyt olevan uhattuna – mutta juuri siksi ajatukset lähtivät liikkeelle.
Hailuoto. Katyn. Butša.
Kun mietimme, miksi Suomessa yhä on yleinen asevelvollisuus, vastaus löytyy historiasta, joka ei ole mennyt ohi – vaan läsnä meissä, jos emme unohda. Tämä on kertomus muistamisesta, vastuusta ja siitä, miksi isä käy viikonloppuna metsässä MPK:n kurssilla.
Kyse ei ole vain rynkyn kantamisesta. Vaan siitä, ettei yksikään lapsi jää yksin, jos pahin tapahtuu.
Miksi asevelvollisuus ei ole itsestäänselvyys
Oli iltan aamu, ja kävelytin koiria kuten niin monena muuna päivänä. Lähiön laidalla tuuli liikutti keväisiä oksia, jostain kuului mopon pärinää ja harakan nauru helähti metallisena katulampun päästä. Se oli sellainen hetki, jossa mikään ei näyttänyt olevan uhattuna – mutta juuri siksi ajatukset lähtivät liikkeelle.
Mietin, miksi yleinen asevelvollisuus on yhä olemassa maassa, joka elää rauhan aikaa ja tuntuu turvalliselta. Miksi nuorten miesten – ja yhä useammin myös naisten – on annettava aikaa ja vaivaa laitokselle, joka saattaa tuntua vieraalta, tarpeettomalta tai vanhanaikaiselta.
Mietin, mitä tapahtuu, jos me unohdamme, miksi se on olemassa.
Hailuoto 1714 – kun suoja puuttui
Syksyllä 1714 Hailuotoon kokoontui satoja suomalaisia siviilejä – äitejä, lapsia, vanhuksia. He pakenivat ison vihan julmuuksia toivoen, että meren ympäröimä saari tarjoaisi turvan. Mutta turvaa ei ollut.
Venäläiset sotilaat nousivat maihin ja aloittivat järjestelmällisen surmatyön. Kirvein ja asein he tappoivat arviolta 800 ihmistä. Ruumiit jäivät metsiin, koteihin, rannoille.
Se ei ollut taistelu. Se ei ollut edes pelotteluteko. Se oli viesti: jos ette alistu, teidät hävitetään.
Ja tuona hetkenä ei ollut ketään, joka olisi voinut estää sen. Ei puolustajaa, ei aseistettua järjestystä. Vain hiljaisuus, joka peitti kuoleman.
Katyn 1940 – älymystön hiljentäminen
Kun Neuvostoliitto miehitti osan Puolaa vuonna 1939, sen seuraava siirto oli päättäväinen ja tarkka: tuhota ne, joilla oli kykyä johtaa. Keväällä 1940 NKVD:n käsky kävi – tuhannet puolalaiset upseerit, poliisit, virkamiehet ja professorit koottiin, vietiin metsään ja teloitettiin niskaan ammutuilla laukauksilla.
Katynin metsästä tuli hiljainen joukkohauta, jossa makasi yli 20 000 kuollutta – ei taistelussa kaatuneita, vaan tarkoin valittuja uhreja, joiden ainoa rikos oli, että he olisivat voineet pitää Puolan itsenäisenä.
Jos haluaa aistia tuon tunnelman, kannattaa katsoa kohtaus elokuvasta Ikitie. Siinä on sama hiljaisuus, sama viileä byrokratia ja sama tunne: mitään ei sanota, mutta kaikki tietävät.
Ja vuosikymmenten ajan totuus kiellettiin. Neuvostoliitto väitti Saksan tehneen sen. Kesti lähes 50 vuotta ennen kuin Venäjä tunnusti murhat – mutta anteeksipyyntöä ei koskaan tullut.
Katyn on muistutus siitä, mitä tapahtuu, kun vallanpitäjä päättää, että kansakunta ei tarvitse johtoa.
Butša 2022 – väkivalta, joka ei ole historiaa
Butšan kaupungista tuli maaliskuussa 2022 uusi nimi verisessä listassa. Kun venäläiset joukot vetäytyivät Kiovan alueelta, paljastui, mitä siviilien keskellä oli tapahtunut.
Ruumiita makasi kaduilla käsiraudoissa. Lapsia, naisia ja vanhuksia löytyi joukkohaudoista. Teloitettuja, raiskattuja, kidutettuja. Osa oli ammuttu selkään, osa poltettu.
Eräässä raportoidussa tapauksessa kolmivuotias lapsi raiskattiin hengiltä. Tämä ei ole yksittäinen tragedia – se on moraalisen tyhjyyden ilmentymä. Se kertoo, että kyse ei ollut taistelusta vaan alistamisesta, henkisestä miehityksestä.
Tapahtumat dokumentoitiin, nähtiin, ja maailma järkyttyi. Mutta mikään ei Butšassa ollut uutta.
Se oli sama kaava kuin Hailuodossa. Sama sanoma kuin Katynissa: jos et alistu, kuolet. Ja jos et voi puolustaa itseäsi – kukaan ei tee sitä puolestasi.
Miksi nämä tapahtumat liittyvät suomalaiseen asevelvollisuuteen
Hailuoto, Katyn ja Butša eivät ole vain historian mustia pisteitä – ne ovat vastauksia siihen kysymykseen, miksi meillä yhä on yleinen asevelvollisuus.
Yleinen asevelvollisuus ei ole pelkkää koulutusta, vaan se on tapa sanoa, että meillä ei ole varaa unohtaa. Täällä, tässä maassa, ei jäädä yksin, jos joku päättää tulla väkivalloin ottamaan.
Se on viesti: meidän lapsiamme ei raiskata, meidän vanhuksiamme ei polteta, meidän kotejamme ei tyhjennetä kirvein tai konekiväärein – ilman että joku nousee vastaan.
Asevelvollisuus on kansallinen muistijälki, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Se ei perustu viholliskuvaan, vaan koko maailman historiassa kerta toisensa jälkeen toistuvaan todellisuuteen: ilman puolustusta, meillä ei ole turvaa.
Kun nuori astuu palvelukseen, hän ei kanna vain rynkkyä. Hän kantaa muistia. Hän kantaa niitä, joita ei ehditty pelastaa – ja lupauksen, ettei sama toistu täällä.
Siksi tämä ei ole pelkkä koulutus – vaan lupaus
Joku kysyy, miksi isät osallistuvat MPK:n kursseille kouluttajina tai kurssilaisina. Miksi he käyttävät viikonloppunsa metsässä, miksi he kertaavat ja harjoittelevat – vaikka he eivät ole enää asevelvollisuusiässä.
Yksi vastaus on tässä: he haluavat varmistaa paremmat elossa pysymisen edellytykset lapsilleen.
MPK:n (Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen) kurssien suosio on kasvanut valtavasti sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022.
Suomalaiset ymmärsivät hetkessä sen, mitä niin monien sukupolvien piti oppia kantapään kautta: turvallisuus ei synny itsestään. Se syntyy tahdosta, koulutuksesta ja valmiudesta.
Kurssille lähtee nuoria ja aikuisia, naisia ja miehiä, varusmiespalveluksen käyneitä ja käymättömiä.
Heitä yhdistää yksi hiljainen ajatus:
"Ei enää. Ei täällä. Ei meidän lapsille."
Sillä tämä naapuri ei ole poistumassa.
Se ei ole muuttunut vuosisatojen saatossa – ei tsaarien ajasta, ei Stalinin, ei Putinin aikana.
Vain sanat vaihtuvat, mutta toimet pysyvät.
Tämä luo mustan varjon meidän ylle, ja juuri siksi yleinen asevelvollisuus ei ole vain järjestelmä.
Se on kansallinen muistijälki, suojelun muoto ja lupaus toisillemme.
Jos pahin tapahtuu, emme ole yksin.
Ja ehkä juuri siksi – kevätaamuna, mopon pärinän ja harakan naurun keskellä – ajatus jäi mieleen.
Ei siksi, että uhka olisi oven takana, vaan siksi, että turva ei ole koskaan itsestäänselvyys.
Asianmukainen muistutus todellisuudesta.