Korruptio kunnallishallinnossa – Osa V: Ei ketään vastuuseen
Jokaisessa kunnassa on virheitä, puutteita ja inhimillisiä erehdyksiä. Ne eivät vielä ole korruptiota. Mutta kun järjestelmä ei enää reagoi – kun kukaan ei joudu vastuuseen, mikään ei muutu ja kaikki jatkuu ennallaan – silloin ei ole kyse enää yksittäisistä virheistä. Silloin puhutaan rakenteellisesta välinpitämättömyydestä, joka ruokkii korruptiota hiljaisesti mutta järjestelmällisesti.
Tässä viidennessä osassa en tarkastele enää yksittäisiä tapahtumia tai päätöksiä, vaan kulttuuria, jossa virheiden seuraukset katoavat rakenteisiin. Missä vaiheessa valvonta lakkaa toimimasta? Miksi suosituksiin ei reagoida? Ja mitä tapahtuu, kun kukaan ei kanna vastuuta – ei sisäisesti, ei poliittisesti, ei julkisesti?
Korruptio kunnallishallinnossa – Osa V: Ei ketään vastuuseen
Jokaisessa kunnassa on virheitä, puutteita ja inhimillisiä erehdyksiä. Ne eivät vielä ole korruptiota. Mutta kun järjestelmä ei enää reagoi – kun kukaan ei joudu vastuuseen, mikään ei muutu ja kaikki jatkuu ennallaan – silloin ei ole kyse enää yksittäisistä virheistä. Silloin puhutaan rakenteellisesta välinpitämättömyydestä, joka ruokkii korruptiota hiljaisesti mutta järjestelmällisesti.
Tässä viidennessä osassa en tarkastele enää yksittäisiä tapahtumia tai päätöksiä, vaan kulttuuria, jossa virheiden seuraukset katoavat rakenteisiin. Missä vaiheessa valvonta lakkaa toimimasta? Miksi suosituksiin ei reagoida? Ja mitä tapahtuu, kun kukaan ei kanna vastuuta – ei sisäisesti, ei poliittisesti, ei julkisesti?
Kun kaikki tietävät – mutta kukaan ei toimi
Kainuun Voiman erityistarkastusraportti valmistui marraskuussa 2023. Sen sisältö oli vakava: toiminnan ohjauksessa ja riskienhallinnassa oli puutteita, ja seurauksena syntyi mittavia tappioita. Tilinpäätöksiin kirjattiin yli neljän miljoonan euron vaikutukset, ja taustalla arvioitiin olevan vielä laajempi vahinkojen kokonaisuus.
Tieto oli olemassa. Raportti oli virallinen. Tilinpäätöksissä vaikutukset näkyivät. Ja silti – ketään ei asetettu vastuuseen. Yhtiö jatkoi toimintaansa, omistaja ei puuttunut, eikä virkamies- tai luottamushenkilötasolla tehty näkyviä toimenpiteitä. Mikään ei viitannut siihen, että tapahtuneesta olisi seurannut konkreettista muutosta.
Näin syntyy kulttuuri, jossa vastuu ei ole enää osa järjestelmää – vaan sana, joka sisältyy esittelyteksteihin, mutta ei päätöksiin.
Suositellaan, mutta ei seurata
Tarkastuslautakunnat antavat suosituksia. Valtuustot merkitsevät ne tiedoksi. Viranhaltijat lupaavat huomioida ne tulevassa työssä. Ja sitten siirrytään seuraavaan kokouskohtaan – aivan kuin mikään ei olisi koskaan ollut vialla.
Kun suosituksiin ei reagoida eikä arvioita seurata, järjestelmä alkaa muistuttaa Brežnevin ajan pysähtyneisyyttä: asiat rullaavat eteenpäin, mutta vain näennäisesti. Rakenteet pysyvät, pöytäkirjat täyttyvät, mutta kukaan ei enää odota todellisia muutoksia. Näin syntyy hallittu näytelmä, jossa valvonta tapahtuu muodollisesti, mutta ei sisällöllisesti.
Ehkä seuraava looginen askel olisi siirtyä suunnitelmatalouteen. Asetetaan tavoitteet ylhäältä, kirjataan ne kauniisti asiakirjoihin – ja mitataan onnistumista sillä, montako muistutusta vältettiin. Tehokkuus paranee, kun mitään ei tehdä – koska tekemättömyydestä ei voi syntyä virheitä.
Kun ongelmien käsittely perustuu muotoon eikä sisältöön, syntyy järjestelmä, joka ei johda mihinkään – mutta on kyllä tarkasti dokumentoitu.
Luottamus katoaa hiljaisuudessa
Kunnallinen demokratia perustuu luottamukseen: siihen, että asioista päätetään avoimesti, vastuullisesti ja kuntalaisten etua tavoitellen. Mutta kun virheet eivät johda seurauksiin, kun suosituksiin ei reagoida ja kun vastuuta ei kanneta – luottamus alkaa murentua hiljalleen mutta varmasti.
Kuntalainen näkee lopulta vain lopputuloksen: verorahat hupenevat, päätökset jäävät ilman perusteluja ja asiat “merkittiin tiedoksi”. Kun mitään ei seuraa, mikään ei tunnu merkitykselliseltä. Tämä on vakavin uhka kunnalliselle itsehallinnolle – passiivinen pettymys, joka ei näy mielenosoituksina vaan tyhjinä äänestyskoppeina.
Samaan aikaan valtuutetut väsyvät. Kun selviä epäkohtia ei haluta tutkia tai niistä ei haluta puhua, motivaatio vaikuttaa hiipuu. On helpompaa sopeutua järjestelmään kuin haastaa sitä. Hiljaisuudesta tulee tehokkain tapa pysyä mukana.
Luottamus katoaa hiljaisuudessa
Kunnallinen demokratia perustuu luottamukseen: siihen, että asioista päätetään avoimesti, vastuullisesti ja kuntalaisten etua tavoitellen. Mutta kun virheet eivät johda seurauksiin, kun suosituksiin ei reagoida ja kun vastuuta ei kanneta – luottamus alkaa murentua hiljalleen mutta varmasti.
Kuntalainen näkee lopulta vain lopputuloksen: verorahat hupenevat, päätökset jäävät ilman perusteluja ja asiat “merkittiin tiedoksi”. Kun mitään ei seuraa, mikään ei tunnu merkitykselliseltä. Tämä on vakavin uhka kunnalliselle itsehallinnolle – passiivinen pettymys, joka ei näy mielenosoituksina vaan tyhjinä äänestyskoppeina.
Samaan aikaan valtuutetut väsyvät. Kun selviä epäkohtia ei haluta tutkia tai niistä ei haluta puhua, motivaatio vaikuttaa hiipuu. On helpompaa sopeutua järjestelmään kuin haastaa sitä. Hiljaisuudesta tulee tehokkain tapa pysyä mukana.
Äänestämättömyys on hiljainen mielenosoitus
Luottamuksen mureneminen näkyy selvästi vaaliuurnilla. Kuntavaalien äänestysprosentti on laskenut lähes katkeamattomasti 40 vuoden ajan. Vuonna 1980 yli kolme neljästä suomalaisesta äänesti – vuonna 2021 enää alle puolet.

stat.fi
https://pxdata.stat.fi/PxWeb/pxweb/fi/StatFin/StatFin__kvaa/statfin_kvaa_pxt_12g2.px/chart/chartViewLine/
Tämä ei ole sattumaa. Kun kuntalainen kokee, ettei mikään muutu – vaikka äänestäisi – äänestäminen lakkaa tuntumasta merkitykselliseltä. Passiivisuus ei ole välinpitämättömyyttä, vaan hiljaista viestiä: “En usko, että minua kuullaan.”
Ongelma ei ole demokratian muoto – vaan sen sisältö. Jos järjestelmä ei johda vastuuseen, päätöksiin eikä muutoksiin, kuka enää jaksaa osallistua?
Kun mikään ei johda mihinkään – ellei joku johda
Tässä kirjoitussarjassa olen pyrkinyt avaamaan, miten kunnallishallinnossa voi syntyä tila, jossa asiat kyllä etenevät, mutta ilman vastuuta, ilman seurauksia ja lopulta ilman sisältöä. Kun mikään ei johda mihinkään, kyse ei ole enää yksittäisistä virheistä, vaan rakenteellisesta pysähtyneisyydestä – kulttuurista, jossa järjestelmä suojelee itseään eikä kuntalaista.
Mutta pysähtyneisyys ei ole kohtalo. Se ei ole pysyvä olotila, vaan tahdon ja toiminnan puute, joka voidaan korjata. Muutos ei synny itsestään, mutta se alkaa aina yhdestä kysymyksestä: Miksi asiat ovat näin – ja voisivatko ne olla toisin?
Jos sinustakin tuntuu, että asioista pitäisi puhua avoimemmin, päättää vastuullisemmin ja valvoa rohkeammin – äänestä.
Sillä järjestelmä muuttuu vain, jos siihen tulee joku, joka uskaltaa johtaa sitä toiseen suuntaan.