Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
SDP:n vaihtoehtobudjetti yksilöille - työn, säästämisen ja arjen vaikutuksetSunnuntai 30.11.2025 - Teemu Niva Politiikka paljastuu usein selvimmin silloin, kun sitä tarkastellaan yksilön näkökulmasta. Kun kysymme: mitä tämä merkitsee minulle — arjessani, työssäni, omassa taloudessani? Silloin politiikan retoriikka kääntyy konkreettiseksi todellisuudeksi. SDP:n vaihtoehtobudjettia on helppo tarkastella abstraktisti valtion tasolla: puhutaan miljardien luvuista, verokertymistä ja sopeutuksista. Mutta yksilölle merkityksellistä on se, miten se vaikuttaa käytettävissä olevaan tuloon, työnteon kannattavuuteen, säästämiseen, varautumiseen ja mahdollisuuteen käyttää omaa rahaa omiin tavoitteisiinsa. Politiikka paljastuu usein selvimmin silloin, kun sitä tarkastellaan yksilön näkökulmasta. Kun kysymme: mitä tämä merkitsee minulle — arjessani, työssäni, omassa taloudessani? Silloin politiikan retoriikka kääntyy konkreettiseksi todellisuudeksi. SDP:n vaihtoehtobudjettia on helppo tarkastella abstraktisti valtion tasolla: puhutaan miljardien luvuista, verokertymistä ja sopeutuksista. Mutta yksilölle merkityksellistä on se, miten se vaikuttaa käytettävissä olevaan tuloon, työnteon kannattavuuteen, säästämiseen, varautumiseen ja mahdollisuuteen käyttää omaa rahaa omiin tavoitteisiinsa. Tässä osassa tarkastelen SDP:n mallia yksilön näkökulmasta: Tämän analyysin rinnalle tuon myös vaihtoehdon: mallin, joka antaa yksilölle enemmän vastuuta mutta myös enemmän vapautta — mahdollisuuden rakentaa hyvinvointia ja turvaa omalla työllään, säästämisellään ja järkevillä talouspäätöksillä. SDP:n malli yksilöiden verotuksessa SDP viestii vaihtoehtobudjetissaan, että sen tavoitteena on ”reiluus” ja ”kaikkien osallistuminen”. Yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että pienituloisten verotusta kevennetään hieman — mutta samaan aikaan kaikesta pitkäjänteisestä varallisuuden rakentamisesta tehdään vaikeampaa, kalliimpaa ja vähemmän houkuttelevaa. Politiikan ydinajatus voidaan kiteyttää näin: Tuloverotuksen muutokset SDP:n malli lupaa keventää pieni- ja keskituloisten verotusta verrattuna hallitukseen. Tämä kuulostaa houkuttelevalta — mutta todellisuudessa kyse on painotuksesta, ei rakenteesta. SDP ei laske työn verotusta kokonaisuutena; se vain siirtää verotaakkaa:
Ongelma on siinä, että marginaalivero — se viimeinen veroaste — on se, joka määrittää kannusteen tehdä lisää työtä, ottaa sivutyö, tinkiä vapaa-ajasta tai tavoitella uranousua. Jos ansiotuloista eurosta joutuu maksamaan 50–55 senttiä veroa lisätyön tekeminen ei kannata. Ja tämä osuu erityisesti:
He huomataan vasta silloin, kun he menestyvät — ja sitä menestystä käytetään syynä veron kiristämiselle. Säästämisen ja sijoittamisen verotus SDP:n linja kohtelee säästämistä ja sijoittamista epäluuloisesti ja rangaisten. Sijoitusvakuutukset kiristyvät, osinkojen verotus tiukkenee ja varallisuuden kasvattamisesta tulee vähemmän hyödyllistä. Tuloksena on malli, joka hinnoittelee seuraavat käyttäytymismallit eri tavalla:
Tämä ohjaa suomalaista yksilöä pois pitkäjänteisestä taloudenhallinnasta ja kohti elämistä kädestä suuhun. Se on paradoksaalista: Perintöveron vaikutus perheisiin Perintöveron kiristäminen ei ole yksittäinen taloudellinen toimenpide — se on psykologinen ja kulttuurinen signaali. Se kertoo ihmisille:
Perheet alkavat kysyä: “Kannattaako omistaa mitään, jos valtio ottaa siitä leijonanosan kuitenkin?” Tämä heikentää perheiden taloudellista jatkuvuutta ja mahdollisuutta rakentaa vakautta yli sukupolvien. Lopulta se ohjaa varallisuuden joko kulutukseen tai — täysin loogisesti — ulkomaille. Kun perijä joutuu ottamaan velkaa maksaakseen veron valtio pakottaa luopumaan omaisuudesta, joka oli jo kerran verotettu. Oma näkemys: Rakentava vaihtoehto yksilön verotukseen lähtee ajatuksesta, että työnteko, säästäminen ja omistaminen ovat hyveitä – eivät epäilyksen alaisia asioita. Tarvitaan veromalli, jossa työn tekeminen kannattaa, sivutyö ja ylityö ovat järkeviä päätöksiä, säästämisestä ei rangaista ja sijoittamista ei kohdella verotuksellisesti raskaammin kuin kuluttamista. Varallisuus ei saa olla yhteiskunnallinen synti, ja sukupolvien välinen jatkuvuus – kyky jättää jotain lapsille – on oltava sallittua ja arvostettua. Hyvinvoiva Suomi ei synny keskittämällä varallisuutta ja valtaa valtion käsiin, vaan siitä, että mahdollisimman monella suomalaisella on omaa puskuria, omaa taloudellista vapautta, omaa omistajuutta ja omaa päätäntävaltaa. Arjen kustannukset ja ostovoima Politiikan todelliset seuraukset näkyvät vasta silloin, kun katsotaan tavallisen ihmisen arkea: ruokakauppaa, sähkö- ja lämmityslaskuja, harrastusmenoja, liikkumista, palvelujen käyttöä. Kun päätöksiä tehdään miljardeista, vaikutus voi tuntua abstraktilta. Mutta yksilölle sillä on hyvin konkreettinen merkitys: paljonko rahaa jää jäljelle elämiseen, kun välttämättömät menot on maksettu? SDP:n malli vaikuttaa yksilön arkeen ennen kaikkea verotuksen kautta, joka nostaa yleistä hintatasoa ja siten heikentää ostovoimaa — erityisesti keskiluokalla ja työssäkäyvillä. ALV:n vaikutus ruoan ja palveluiden hintaan Kun SDP esittää kulutus- ja energiaverotuksen kiristämistä, vaikutus näkyy arjen hintalapuissa. ALV-korotukset ruoan ja palvelujen osalta osuvat kaikkiin:
ALV on veromuoto, joka ei katso tuloja eikä voimavaroja — se on tasavero, joka vie suhteellisesti enemmän pienituloisilta. Kun ruoan ALV nousee esimerkiksi puoli yksikköä, vaikutus on ostoskorissa heti, ei paperilla tai teoreettisessa mallissa. Kun ruoan hinta nousee 2–3 %, ihmiset tekevät psykologisesti välittömän päätöksen:
Ostovoima ei heikkene vain euroissa — se heikkenee laadussa. Vapaa-ajan ja harrastusten kallistuminen Kun palveluiden ja harrastusten kustannustaso nousee, ihmiset alkavat säästää siitä, mistä voi helpoiten vähentää:
Harrastaminen ei vähene siksi, että kiinnostus loppuisi — vaan siksi, että rahat eivät riitä. Tämä vaikuttaa suoraan:
Suomi tekee virheen, jos se verottaa pois ihmisten mahdollisuuden elää muutakin kuin välttämättömyyksien minimiä. Ostovoiman heikkeneminen Kun hinnat nousevat, ihmiset muuttavat käyttäytymistään:
Tämä puolestaan iskee takaisin talouteen:
Se on negatiivinen kierre, jonka SDP:n malli kiihdyttää. Oma näkemys: Rakentava vaihtoehto arjen kustannuksiin edellyttää mallia, joka vahvistaa ostovoimaa sen sijaan, että se nakertaisi sitä. Tämä tarkoittaa ruoan ja välttämättömyyshyödykkeiden ALV-kevennystä, työvoimavaltaisten palvelualojen hintojen keventämistä veropolitiikan kautta, harrastusten kustannuksia laskevia ratkaisuja, energiaverotuksen kohtuullistamista sekä arjen suoran hintapaineen vähentämistä. Kun arjen kustannustaso pysyy hallittuna ja ostovoima säilyy, talous toimii terveellä logiikalla: ihmiset kuluttavat suunnitelmallisesti ja yrittäjät voivat luottaa kysyntään. Kannustimet työntekoon ja vaurastumiseen Talouden dynamiikka rakentuu kannustimille. Jokainen ihminen kysyy itseltään jossain vaiheessa: kannattaako minun tehdä enemmän töitä, yrittää edetä uralla, ottaa uusi vastuualue, kouluttautua lisää, rakentaa varallisuutta tai säästää tulevaisuuteen? Hyvä veromalli vastaa tähän kysymykseen: kyllä, se kannattaa. SDP:n verolinja antaa usein vastauksen: Kun raja tulee vastaan liian aikaisin, motivaatio hiipuu ja ihmisten kyky rakentaa omaa taloudellista tulevaisuuttaan rajoittuu. Progressio ja motivaatiokynnys Progressiivinen verotus on periaatteessa perusteltu, mutta sen toteutus ratkaisee kaiken. Jos marginaalivero — viimeisestä ansaitusta eurosta — nousee 50–55 % tasolle, tuloksena on:
Kun lisäeurosta jää käteen vain puolet tai vähemmän, tulos on psykologinen: enemmän ponnistaminen ei tunnu palkitsevalta. Ihminen toimii kannustimien mukaan, ei juhlapuheiden mukaan. Säästöjen ja varallisuuden kasvun rajoittuminen Kun säästämistä ja sijoittamista verotetaan ankarammin kuin kuluttamista, viesti on selvä:
Tuloksena on kulttuuri, jossa tulevan varalle rakentaminen muuttuu epäoptimaaliseksi — tai jopa epärationaaliseksi. Siinä missä Ruotsissa, Virossa tai Britanniassa ihmistä kannustetaan omistajuuteen, Suomessa häntä kannustetaan kulutukseen. “Rangaistaanko omistajuudesta?” Suomalainen veromentaliteetti on perinteisesti suhtautunut omistamiseen moraalisesti epäillen. Se näkyy perintöverossa, sijoitusverotuksessa, osinkoverotuksessa ja varallisuuden veroluonteisessa tarkastelussa. Se luo alitajuisen viestin: “omistaminen on vähän arveluttavaa — ei sitä tarvitse liikaa tehdä.” Se on kulttuurisesti vaarallinen linja, koska se:
Kun omistajuutta ei palkita, sitä ei synny — ja kun sitä ei synny, talous ei kasva. Oma näkemys: Tarvitaan malli, jossa lisätyö, osaamisen kasvu ja omistajuus ovat positiivisia asioita — ei rangaistavia. Veromallin tulee kohdella ansaittua eurosta pidettävää osuutta kannustavasti: lisätyöstä ja uralla etenemisestä tulee saada oikea taloudellinen hyöty. Samalla säästämisen ja varallisuuden kasvun tulee olla verotuksellisesti hyväksyttävää ja kannustettua, ei epäilyttävää. Kun yhteiskunnan viesti on: täällä työnteko, säästäminen ja omistajuus ovat hyveitä, ihmiset rakentavat omaa taloudellista perustettaan aktiivisesti ja pitkäjänteisesti. Yksilön näkökulma on koko kansakunnan peili Yksilön arki heijastaa suoraan koko yhteiskunnan suuntaa. Kun työnteko kannattaa, ihmiset tekevät töitä enemmän. Kun säästäminen ja omistaminen on kannattavaa, ihmiset varautuvat ja investoivat tulevaan. Kun jokapäiväiset kustannukset pysyvät hallinnassa, ihmiset voivat elää muutakin kuin välttämättömyyden minimiä. Yksilön taloudellinen autonomia — kyky hallita omaa elämäänsä — ei ole pienten yksityisten valintojen summa, vaan se on kansakunnan psykologinen perusta. Tämähän muistuttaa modernia versiota venäläisestä maaorjuudesta — ei fyysisen pakon vaan taloudellisen ohjauksen kautta. Silloin maaorja oli sidottu maahan eikä voinut irtautua siitä; nyt ihminen sidotaan jatkuvaan kuluttamiseen ja riippuvuuteen valtiosta siten, ettei hän voi rakentaa omaa taloudellista vapauttaan. SDP:n vaihtoehtobudjetti jättää yksilön helposti passiivisen kuluttajan rooliin: työn ja yrittämisen kannustimet jäävät heikoiksi, säästäminen muuttuu vähemmän houkuttelevaksi ja omistajuuteen suhtaudutaan varauksella. Tämä ohjaa ihmisiä lyhytjänteisyyteen ja vahvistaa riippuvuutta valtiosta — sen sijaan, että tukisi taloudellisesti itsenäistä, vastuullista ja aktiivista kansalaista. Toisin sanoen: kansalainen ei ole subjekti — toimija — vaan objekti, jota politiikka muovaa.
|
|
Avainsanat: SDP, ostovoima, työn kannustimet, varallisuus, yksilön autonomia |

