Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Kritiikki ei ole vielä vaihtoehtoPerjantai 24.4.2026 klo 18.12 - Teemu Niva Kehysriihen päätöksiä saa ja pitää arvioida kriittisesti. Mutta jos valtioneuvoston oma arvio näyttää jopa 17 miljardin vuotuista alijäämää, pelkkä päätösten moittiminen ei riitä. Silloin pitäisi kertoa myös, miten velkaantuminen katkaistaan. Kehysriihen päätöksiä saa ja pitää arvioida kriittisesti. Mutta jos valtioneuvoston oma arvio näyttää jopa 17 miljardin vuotuista alijäämää, pelkkä päätösten moittiminen ei riitä. Silloin pitäisi kertoa myös, miten velkaantuminen katkaistaan. Kettusen kirjoituksessa (Kainuun Sanomat 24.4.2026) on paljon sellaista, johon on helppo nyökätä. Hän nostaa esiin aitoja huolia: sote-maksut, nuorten työllisyys, maatalouden tilanne ja infran rapautuminen ovat kaikki asioita, joista pitääkin puhua. Kirjoitus toimii myös siinä mielessä, että se käyttää konkreettisia esimerkkejä. Luvut ja yksittäiset päätökset tekevät tekstistä helposti lähestyttävän ja antavat vaikutelman tarkasta analyysista. Mutta tässä kohtaa tulee se ongelma. Kun katsoo kokonaisuutta, huomaa että kyse on ennemminkin yksittäisten kohtien listauksesta kuin varsinaisesta talouslinjasta. Iso kuva jää auki. Mitä nämä kaikki yhdessä tarkoittavat? Mihin suuntaan tätä maata oikeasti vietäisiin? Mutta kaiken tämän jälkeen jää auki tärkein kysymys, jota kirjoitus ei oikeastaan kosketa lainkaan. Miten velkaantuminen pysäytetään? Valtioneuvoston omien lukujen mukaan alijäämä liikkuu tulevina vuosina 13–17 miljardin tasolla. Se ei ole yksittäinen virhe tai väärä päätös, jonka voi korjata – se on rakenteellinen ongelma. Silloin ei enää riitä, että sanotaan mitä ei pitäisi tehdä. Pitäisi myös kertoa, mikä olisi se oma vaihtoehto nykyisille päätöksille. Jos sote-leikkaukset ovat väärin, mitä tehdään tilalle? Tässä kohtaa olisi ollut perusteltua avata linjaa, olipa se sitten Kettusen oma tai Keskustan. Esimerkiksi Uuden talousajattelun keskus on esittänyt jopa noin 8 miljardin euron veronkorotuksia ratkaisuksi julkisen talouden tasapainottamiseen. Kun puhutaan noin 8 miljardin veronkorotuksista, se tarkoittaa karkeasti laskettuna noin 3 000 euroa vuodessa per työssäkäyvä. Todellisuudessa se ei jakaudu tasan mutta jonnekin se kohdistuu. Ja lopulta se näkyy arjessa: palkassa, hinnoissa tai kustannuksissa. Osa veronkorotuksista siirtyy hintoihin, erityisesti jos ne kohdistuvat kulutukseen, energiaan tai liikkumiseen. Tällöin puhutaan käytännössä kustannusinflaatiosta. Ja jos inflaatiopaine kasvaa, korkojen laskua saa odottaa pidempään tai pahimmillaan korkotaso pysyy korkeampana kuin muuten olisi. Onko Kettusen ajattelu tämän suuntaista, leikkausten sijaan veronkorotuksia? Kettusen kirjoituksessa esitetään useita euromääriä, jotka antavat vaikutelman mittavasta kokonaisuudesta. Mutta kun niitä vertaa valtiontalouden mittaluokkaan, perspektiivi muuttuu nopeasti. Yhteisöveron alennuksen peruminen toisi arviolta noin 800 miljoonaa euroa. Se on merkittävä summa yksittäisenä päätöksenä – mutta kun vastassa on 13–17 miljardin vuosittainen alijäämä, puhutaan edelleen vain murto-osasta ongelmaa. Sama pätee leikkauksiin. On helppo sanoa, mitä ei pitäisi leikata. Mutta jos leikkaukset perutaan, tilalle tarvitaan vastaava rahoitus. Muuten alijäämä ei pienene – se kasvaa. Kun alijäämä on miljardiluokkaa, keskustelu ei voi enää jäädä siihen, mitä kukin pitää hyvänä tai huonona. Jossain kohtaa vastaan tulevat ne samat kolme vaihtoehtoa – eikä niitä voi kiertää. Leikkaukset tarkoittavat sitä, että jotain jätetään tekemättä. Se voi olla palvelu, tuki tai investointi. Silloin pitäisi sanoa ääneen, mitä karsitaan ja miksi juuri se on vähemmän tärkeää kuin jokin muu. Verot tarkoittavat sitä, että joku maksaa enemmän. Se voi olla palkansaaja, yrittäjä tai kuluttaja. Mutta tässä kohtaa tulee myös raja vastaan. Avoimessa taloudessa verotus ei ole vain kotimainen kysymys – pääoma, investoinnit ja työ liikkuvat. Jos verorasitus nousee liikaa, kilpailuetu siirtyy toisiin maihin. Siksi pelkkä veronkorotusten varaan rakennettu ratkaisu on epävarma. Se voi tuoda tuloja, mutta samalla se voi heikentää juuri sitä talouden pohjaa, josta verot lopulta kerätään. Tässä kohden en voi välttyä ajatukselta, kun Suomi ja suomalaiset aika avoimesti ilkkuivat Kreikalle ja kreikkalaisille. Nyt olemme itse nauttimassa samaa karvasta kalkkia. Ajatus on epämukava ja juuri siksi sitä ei kannata sivuuttaa. Kritiikki on tärkeä osa politiikkaa. Ilman sitä virheitä ei korjata eikä suuntaa tarkisteta. Mutta kritiikki yksin ei vielä ole ratkaisu. Jossain vaiheessa pitäisi myös kertoa, mitä tehdään tilalle. Jokainen linjaus tarkoittaa väistämättä luopumista jostakin. Jos halutaan säilyttää yksi asia, jostakin toisesta on tingittävä. Jos halutaan keventää verotusta, jossain kohtaa menoja on karsittava. Ja jos mitään ei haluta leikata eikä verottaa, velka kasvaa. Tämä on se kohta, jossa politiikka muuttuu vaikeaksi. Ei siksi, etteikö ongelmia tunnistettaisi – vaan siksi, että ratkaisut pakottavat valitsemaan. Ja juuri siksi nämä valinnat pitäisi sanoa ääneen ennen vaaleja – ei niiden jälkeen. Mistä rahat tulevat? Mitä jätetään tekemättä? Kuka maksaa? Ilman näitä vastauksia keskustelu jää helposti pinnalliseksi. Siksi tärkeintä ei lopulta ole se, mitä vastustaa tai mitä kannattaa. Tärkeintä on se, mitä on valmis valitsemaan – ja myös sanomaan sen reilusti ääneen. Keskustelu julkisesta taloudesta ei voi jäädä siihen, että listataan virheitä ja osoitetaan epäkohtia. Se on vasta alku. Seuraava askel on vaikeampi – ja siksi usein vältetty. Jos ratkaisu on leikkauksia, niiden vaikutukset pitää sanoa suoraan. Jos ratkaisu on veronkorotuksia, pitää kertoa, kehen ne kohdistuvat – ja mitä siitä seuraa. Ja jos ratkaisu perustuu kasvuun, pitää tunnistaa myös epävarmuus ja aikaviive. Ja kasvuahan on käytetty välillä lähes mantran omaisena taikasanana. Ja tässä kohtaa tullaan vielä yhteen epämukavaan havaintoon. Suomessa talouskasvu on ollut pitkään heikkoa. Jo lähes kahden vuosikymmenen ajan kasvu on ollut katkonaista, ja usein olematonta. Jokaiselle vuodelle löytyy selitys: finanssikriisi, eurokriisi, korona, Ukrainan sota. Mutta samaan aikaan moni muu Euroopan maa on näistä samoista ilmiöistä huolimatta pystynyt palaamaan kasvu-uralle. Miksi? Onko kyse vain huonosta tuurista – vai jostakin rakenteellisemmasta? Pitäisikö katse kääntää työn kannustimiin, investointiympäristöön, verotukseen ja tuottavuuteen – niihin tekijöihin, jotka ratkaisevat, miten talous kriiseistä toipuu? On helppo vedota poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Vaikeampaa on kysyä, miksi kasvu ei palaa niiden jälkeen. Jos tätä ei uskalleta kysyä, kasvu jää helposti oletukseksi – ikään kuin se syntyisi itsestään. Todellisuudessa näin ei ole. Siksi keskustelussa ei riitä, että kerrotaan mikä on pielessä. Pitäisi kertoa myös, mitä ollaan valmiita tekemään ja mitä se käytännössä tarkoittaa. Kun vaihtoehdot sanotaan ääneen, myös vastuu tulee näkyviin.Muuten keskustellaan paljon, mutta päätökset tulevat silti yllätyksenä. |

