Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Yhdenvertaisuus ei ratkea lipputangossaLauantai 4.7.2026 klo 8.52 - Teemu Niva Kainuun Sanomien päätoimittaja Anne Moilanen arvosteli Kajaania ja Sotkamoa siitä, etteivät kunnat liputa Pride-lipulla. Ensimmäinen reaktio oli, että vieläkö tätä asiaa vatvotaan. Mielestäni keskustelu keskittyy väärään asiaan. Kysymys ei ole siitä, ovatko sateenkaari-ihmiset yhdenvertaisia kuntalaisia – totta kai ovat. Kysymys on siitä, kuuluuko kunnan tehtäviin tukea näkyvästi yhtä yhteiskunnallista liikettä, joka kuuluu jo valmiiksi Suomen tunnetuimpiin ja näkyvimpiin kansalaisliikkeisiin. Kainuun Sanomien päätoimittaja Anne Moilanen arvosteli Kajaania ja Sotkamoa siitä, etteivät kunnat liputa Pride-lipulla. Ensimmäinen reaktio oli, että vieläkö tätä asiaa vatvotaan. Mielestäni keskustelu keskittyy väärään asiaan. Kysymys ei ole siitä, ovatko sateenkaari-ihmiset yhdenvertaisia kuntalaisia – totta kai ovat. Kysymys on siitä, kuuluuko kunnan tehtäviin tukea näkyvästi yhtä yhteiskunnallista liikettä, joka kuuluu jo valmiiksi Suomen tunnetuimpiin ja näkyvimpiin kansalaisliikkeisiin. Kainuun Sanomien päätoimittaja Anne Moilanen perustelee kuntien Pride-tukea sillä, että yhdenvertaisuustyölle on edelleen tarvetta. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti ja yhdenvertaisesti. Samalla on kuitenkin syytä tarkastella myös mittasuhteita. Helsinki Pride -kulkue keräsi tänä vuonna noin 100 000 osallistujaa. Se on enemmän kuin monissa suomalaisissa kaupungeissa on asukkaita. Tapahtuma saa vuosittain runsaasti mediahuomiota, suuret yritykset osallistuvat siihen näkyvästi ja monet kaupungit ovat mukana kumppaneina tai tukijoina. Kyse ei siis ole näkymättömästä kansalaisliikkeestä, joka kamppailee saadakseen äänensä kuuluviin. Pride kuuluu jo nyt Suomen tunnetuimpiin ja näkyvimpiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin. Onko keskustelun ytimessä enää näkyvyyden puute vai jokin muu? Kuinka paljon näkyvyyttä, julkista tunnustusta ja symbolista tukea yksi kansalaisliike tarvitsee ennen kuin voidaan todeta sen saavuttaneen vahvan aseman suomalaisessa yhteiskunnassa? Miksi juuri Pride-liikkeelle pitäisi jatkuvasti antaa lisää julkista näkyvyyttä tilanteessa, jossa se kuuluu jo valmiiksi Suomen näkyvimpiin, tunnetuimpiin ja yhteiskunnallisesti tuetuimpiin kansalaisliikkeisiin. Kunnan velvollisuus on kohdella kaikkia kuntalaisia yhdenvertaisesti. Se tarkoittaa, että palvelut, päätöksenteko ja viranomaistoiminta eivät saa riippua ihmisen sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta, uskonnosta, poliittisesta vakaumuksesta tai muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Tämä velvollisuus ei ole vapaaehtoinen, vaan se perustuu lakiin. Tästä ei kuitenkaan automaattisesti seuraa, että kunnan pitäisi tukea tai markkinoida yksittäisiä yhteiskunnallisia liikkeitä. On täysin mahdollista kannattaa kaikkien ihmisten yhdenvertaista kohtelua ja samalla katsoa, ettei kunnan tehtävä ole osallistua erilaisten aatteellisten, poliittisten tai yhteiskunnallisten liikkeiden kampanjointiin. Nämä eivät ole ristiriitaisia näkemyksiä. Itse asiassa voisi väittää, että juuri tästä syystä kunnan kannattaa olla varovainen. Kunnan tehtävä ei ole valita, mitkä maailmankatsomukset, arvot tai liikkeet ansaitsevat erityistä näkyvyyttä. Sen tehtävä on palvella kaikkia kuntalaisia riippumatta siitä, mihin he uskovat, mitä he ajattelevat tai mihin yhteisöihin he kuuluvat. Jos yhdenvertaisuus mitataan sillä, kuinka monta lippua kunnan lipputangossa liehuu, olemme mielestäni jo siirtyneet pois varsinaisesta asiasta. Yhdenvertaisuus näkyy siinä, miten ihmisiä kohdellaan käytännössä – ei siinä, minkä liikkeen symboli nostetaan salkoon. Mielestäni Pride-liputuksesta kieltäytyminen ei ole merkki syrjinnästä. Se voi aivan yhtä hyvin olla pyrkimys pitää kunta yhteisenä ja neutraalina tilana kaikille kuntalaisille. Pride-liikkeen merkitystä ei voi kiistää. Se on näkyvä, tunnettu ja yhteiskunnallisesti vaikuttava kansalaisliike. Mutta niin ovat monet muutkin. Suomessa toimii lukuisia järjestöjä ja yhteisöjä, jotka tekevät arvokasta työtä ihmisten hyväksi. Veteraanijärjestöt ovat vaalineet kansallista muistia ja tukeneet sotiemme veteraaneja. Potilasjärjestöt tekevät tärkeää työtä vakavien sairauksien kanssa kamppailevien ihmisten tukemiseksi. Uskonnolliset yhteisöt kokoavat yhteen kymmeniä tuhansia suomalaisia ja järjestävät merkittävää vapaaehtoistyötä. Monet muut kansalaisjärjestöt edistävät omia tavoitteitaan yhtä vilpittömästi kuin Pride-liike omiaan. Miksi juuri Pride ansaitsisi erityisaseman kunnan lipputangossa? Perusteeksi ei riitä se, että asia on tärkeä. Lähes jokainen järjestö pitää omaa asiaansa tärkeänä. Myöskään osallistujamäärä ei yksin ratkaise asiaa. Esimerkiksi Suviseurat kokoavat vuosittain yhteen kymmeniä tuhansia osallistujia, mutta harva vaatii kuntia liputtamaan niiden puolesta. Ongelma ei ole Pride, vaan periaate. Kun kunta alkaa nostaa esiin joidenkin liikkeiden symboleja, se joutuu samalla vastaamaan kysymykseen, miksi juuri nämä liikkeet valittiin ja miksi jotkut muut jätettiin ulkopuolelle. Jokainen valinta on samalla myös rajanveto. Mielestäni on oikein, että Kajaani ja Sotkamo ovat päätyneet linjaukseen, jossa kunnan viralliset lipputangot on varattu valtiollisille ja virallisille tunnuksille. Ratkaisu ei välttämättä kerro mitään suhtautumisesta Prideen. Se voi kertoa halusta välttää tilannetta, jossa kunnan pitäisi jatkuvasti arvioida, mitkä yhteiskunnalliset liikkeet ansaitsevat näkyvän tuen ja mitkä eivät. Ilman Pride-liputusvaatimusta asia ei välttämättä olisi koskaan noussut keskusteluun kunnissa. Nyt asia on käytynä läpi ja ohjeistus tehty. Kansalaisyhteiskunnan vahvuus on siinä, että ihmiset järjestäytyvät yhteisten tavoitteiden ympärille ja tekevät asioita, joita pitävät tärkeinä. Liikkeiden merkitys ei synny viranomaisten päätöksistä, vaan niistä ihmisistä, jotka käyttävät aikaansa, osaamistaan ja energiaansa niiden hyväksi. Tässä suhteessa Pride onkin onnistunut, eikä se ainakaan voi valittaa näkymättömyyttä. Helsinki Pride kerää vuosittain kymmeniä tuhansia osallistujia. Tapahtumilla on laaja vapaaehtoisten verkosto, näkyvät yhteistyökumppanit ja runsaasti julkisuutta. Kyseessä on vahva ja elinvoimainen kansalaisliike, jonka asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ei tarvitse erikseen todistella. Juuri siksi on aiheellista kysyä, miksi viranomaisten pitäisi ottaa yhä näkyvämpi rooli sen tukemisessa. Monet muutkin suuret kansalaisliikkeet rakentuvat ennen kaikkea omien ihmistensä varaan. Urheiluseurat, kyläyhdistykset, reserviläisjärjestöt, potilasjärjestöt, uskonnolliset yhteisöt ja lukuisat muut toimijat pyörivät pitkälti vapaaehtoistyön voimalla. Niiden uskottavuus ei synny siitä, kuinka moni kunta niitä tukee symbolisesti, vaan siitä, kuinka moni ihminen kokee niiden toiminnan merkitykselliseksi. Sama pätee myös Prideen. Vahva kansalaisliike ei tarvitse viranomaista vahvistamaan omaa merkitystään. Sen voima näkyy osallistujissa, tapahtumissa, vapaaehtoisissa ja siinä, kuinka moni ihminen haluaa sitoutua sen tavoitteisiin. Kun liike kykenee keräämään ympärilleen kymmeniä tuhansia ihmisiä vuodesta toiseen, sen yhteiskunnallinen asema on jo varsin vahva. Siksi keskustelun ei pitäisi keskittyä siihen, miksi kaikki eivät tue Pridea näkyvämmin. Kiinnostavampi kysymys on, miksi yhden vahvan kansalaisliikkeen pitäisi saada julkiselta vallalta erityistä symbolista tukea enemmän kuin muiden. Kunnan onnistumista yhdenvertaisuuden edistämisessä ei pitäisi arvioida sen perusteella, mitä symboleja se nostaa lipputankoihinsa, vaan sen perusteella, miten se kohtelee kuntalaisiaan arjessa. Kohdellaanko ihmisiä tasapuolisesti viranomaisasioinnissa? Ovatko palvelut kaikkien saavutettavissa? Tehdäänkö päätöksiä samoilla perusteilla riippumatta ihmisen taustasta, vakaumuksesta tai elämäntilanteesta? Nämä ovat kysymyksiä, joilla on todellista merkitystä. Liput ovat symboleja. Ne voivat viestiä arvoista, herättää keskustelua ja luoda yhteisöllisyyttä. Mutta ne eivät yksin tee ihmisistä yhdenvertaisia eivätkä ratkaise niitä ongelmia, joita yhteiskunnassa mahdollisesti on. Siksi en pidä oikeana lähtökohtana sitä, että kunnan suhtautumista yhdenvertaisuuteen mitattaisiin Pride-liputuksen kautta. Kunta voi kohdella sateenkaari-ihmisiä täysin tasavertaisina kuntalaisina ilman Pride-lippua. Vastaavasti Pride-lippu ei automaattisesti tee kunnasta yhdenvertaista, jos käytännön toiminta ei tue samoja arvoja. Ehkä tärkein kysymys ei siis ole se, miksi Kajaani tai Sotkamo eivät liputa Pride-lipulla. Tärkeämpi kysymys on, millä perusteella julkisen vallan pitäisi valita ne yhteiskunnalliset liikkeet, joiden symboleita se nostaa yhteisiksi symboleiksi. Jos Pride-lippu kuuluu kunnan lipputankoon, mitä muita lippuja sinne kuuluu nostaa – ja millä perusteella? Yhdenvertaisuus ei synny lipputangossa. Se näkyy siinä, miten kunta kohtelee kuntalaisiaan silloin, kun kamerat ovat poissa ja liput laskettu alas. |
|
Avainsanat: Pride, yhdenvertaisuus, kuntapolitiikka, neutraalius, liputus |

