Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Agape - filia - erosLauantai 4.7.2026 klo 12.00 - Teemu Niva Kun puhumme rakkaudesta, luulemme usein puhuvamme samasta asiasta. Silti nykyajan kiivaimpien kulttuurikiistojen taustalla voi olla paljon syvempi erimielisyys: mitä rakkaus oikeastaan tarkoittaa? Antiikin kreikkalaiset erottivat toisistaan eroksen, filian, storgen ja agapen. Entä jos olemme huomaamattamme nostaneet yhden niistä muiden yläpuolelle – ja samalla muuttaneet käsitystämme ihmisestä, yhteisöstä ja jopa Jumalasta? Kun puhumme rakkaudesta, luulemme usein puhuvamme samasta asiasta. Silti nykyajan kiivaimpien kulttuurikiistojen taustalla voi olla paljon syvempi erimielisyys: mitä rakkaus oikeastaan tarkoittaa? Antiikin kreikkalaiset erottivat toisistaan eroksen, filian, storgen ja agapen. Entä jos olemme huomaamattamme nostaneet yhden niistä muiden yläpuolelle – ja samalla muuttaneet käsitystämme ihmisestä, yhteisöstä ja jopa Jumalasta? *** Suomen kielessä on yksi sana rakkaudelle. Rakastamme puolisoamme, lapsiamme, ystäviämme, kotiseutuamme ja joskus jopa lempiruokiamme samalla sanalla. Sana on niin tuttu, ettemme yleensä pysähdy pohtimaan sen merkitystä. Silti juuri tässä saattaa piillä yksi syy siihen, miksi monet nykyajan keskustelut päätyvät umpikujaan. Antiikin kreikassa rakkaudelle oli useita sanoja. Eros kuvasi romanttista ja seksuaalista rakkautta. Philia tarkoitti ystävyyttä, luottamusta ja yhteisöllisyyttä. Storge viittasi perheenjäsenten väliseen luonnolliseen kiintymykseen. Agape puolestaan kuvasi pyyteetöntä, toisen parasta etsivää rakkautta. Kun nykyään puhumme rakkaudesta, käytämme yhtä sanaa kuvaamaan hyvin erilaisia asioita. Toiselle rakkaus tarkoittaa hyväksymistä. Toiselle välittämistä. Kolmannelle vapautta toteuttaa itseään. Neljännelle vastuuta ja huolenpitoa. Käytämme samaa sanaa, mutta tarkoitamme eri asioita. Tämä näkyy monissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa. Myös Pride-keskustelussa. Kun toinen puhuu rakkaudesta hyväksymisenä ja toinen rakkaudesta vastuuna, he voivat käyttää täsmälleen samoja sanoja ymmärtämättä toisiaan lainkaan. Siksi tämä kirjoitus ei oikeastaan käsittele Pridea. Se on vain yksi esimerkki paljon suuremmasta kysymyksestä. Mitä tarkoitamme, kun puhumme rakkaudesta? Mikä rakkauden muoto ohjaa yhteiskuntaamme? Ehkä nykyajan kiivaimmat kulttuurikiistat eivät lopulta kerro seksuaalisuudesta, identiteetistä tai politiikasta. Ehkä ne kertovat siitä, että käytämme samaa sanaa, mutta emme enää tarkoita sillä samaa asiaa. *** Tämä kirjoitus, tai pohdinta, sai alkunsa Kainuun Sanomien päätoimittajan tekstistä. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä enemmän huomasin pohtivani jotain aivan muuta kuin Pridea. Huomasin pohtivani rakkautta. Nykyisessä keskustelukulttuurissa rakkaus ymmärretään usein hyväksymisenä. Ajatus tiivistyy suunnilleen näin: "Jos rakastat minua, hyväksyt minut sellaisena kuin olen."
Kristillinen lähtökohtani on hieman erilainen. Uskon, että jokainen ihminen on arvokas. Jokainen ihminen on lähimmäinen. Jokainen ihminen on myös syntinen (tämän asian sanominen siten että tarkoitat sitä on vaikeaa), minä itse mukaan lukien. Tästä syystä en voi jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin, enkä asettaa itseäni muiden yläpuolelle. Samalla uskon, että rakkaus ja hyväksyntä eivät ole sama asia. Voin rakastaa ihmistä olematta samaa mieltä kaikista hänen valinnoistaan. Voin kunnioittaa ihmisen ihmisarvoa hyväksymättä kaikkea, mitä hän tekee (3. Moos. 18). Itse asiassa kristillisen käsityksen mukaan rakkauteen voi kuulua myös velvollisuus sanoa ääneen, jos uskoo toisen olevan menossa väärään suuntaan. Tämä ei tarkoita pakottamista eikä tuomitsemista. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa ja kantaa niistä vastuunsa. Mutta jos uskon jonkin asian olevan ihmiselle vahingoksi tässä elämässä tai jopa iankaikkisuuden näkökulmasta, miksi vaikeneminen olisi rakkauden teko? Ehkä juuri tässä kohden nykyinen ja perinteinen rakkauskäsitys törmäävät toisiinsa. Toisen mielestä rakkaus tarkoittaa hyväksymistä. Toisen mielestä rakkaus voi tarkoittaa myös varoittamista. Raamatusta löytyy myös kohta, joka on jäänyt usein mieleeni. Jos sanoma ei kelpaa, opetuslapsia kehotettiin pudistamaan tomut jaloistaan ja jatkamaan matkaa (Matt 10:14-15). Ajatus on yksinkertainen mutta syvällinen. Ihmisen tehtävä ei ole pakottaa, vaan kertoa. Päätös jää kuulijalle. Siksi en ajattele, että kristityn tehtävä olisi jatkuvasti moralisoida muita ihmisiä. Mutta en myöskään usko, että rakkaus tarkoittaa täydellistä välinpitämättömyyttä. Jos välitän ihmisestä, en voi olla täysin yhdentekevä sen suhteen, mihin suuntaan hänen elämänsä kulkee. Tämä herättää kuitenkin vielä suuremman kysymyksen. Jos emme enää ole yksimielisiä edes siitä, mitä rakkaus tarkoittaa, minkä rakkauskäsityksen varaan yhteiskuntamme rakentuu? *** Eros on ehkä tunnetuin kreikkalaisten rakkauden muodoista. Sillä tarkoitettiin romanttista ja seksuaalista rakkautta, vetovoimaa ja halua. Eros ei ole itsessään paha asia. Päinvastoin. Ilman sitä ihmiskunta olisi loppunut jo kauan sitten. Halu kuuluu ihmisyyteen. Haluamme ruokaa, lepoa, turvallisuutta, läheisyyttä, rakkautta ja merkitystä. Halu itsessään ei ole ongelma. Kysymys kuuluu pikemminkin siihen, mikä asema halulle annetaan. Perinteisessä kristillisessä ajattelussa ihmisen halut eivät ole korkein auktoriteetti. Ihminen voi haluta jotakin, mikä ei ole hänelle hyväksi. Siksi haluja arvioidaan jonkin itseä suuremman mittapuun kautta. Sama ajatus löytyy myös antiikin filosofiasta. Hyveellinen elämä ei tarkoittanut kaikkien halujen toteuttamista, vaan niiden hallitsemista. Nykykulttuurissa painopiste näyttää kuitenkin siirtyneen toiseen suuntaan. Yhä useammin ihmistä kannustetaan seuraamaan sydäntään, toteuttamaan itseään ja rakentamaan elämänsä omien halujensa ympärille. Joskus tuntuu siltä, että modernin ihmisen peruslause ei enää ole Descartesin "ajattelen, siis olen", vaan jotakin muuta: "Tahdon, siis olen." Oma tahto, omat kokemukset ja oma identiteetti ovat nousseet yhä keskeisempään asemaan. Se näkyy kulutuksessa, viihteessä, politiikassa ja myös tavassa, jolla puhumme itsestämme. Yksilöllisyydestä on tullut yksi aikamme tärkeimmistä arvoista. Tämän muutoksen voi nähdä myös siinä, millaisia lauseita nykykulttuurissa käytetään. Kuulemme usein puhuttavan oikeuksista. Minulla on oikeus. Ajatus on monessa tilanteessa täysin perusteltu. Ihmisoikeudet ja yksilön suoja ovat länsimaisen yhteiskunnan suuria saavutuksia. Silti joskus tuntuu siltä, että oikeuksien rinnalta ovat kadonneet velvollisuudet. Harvemmin kuulee kysyttävän, mitä minulta odotetaan tai mikä on vastuuni muita kohtaan. Sen sijaan kysytään, mitä minä haluan, mitä minä ansaitsen ja miksi en ole vielä saanut sitä, mitä haluan. Toinen aikamme tunnusomainen ajatus on vielä paljastavampi: elämä on minulle tämän velkaa. Kristillisestä näkökulmasta ajatus kuulostaa vieraalta. Elämä ei ole velallinen vaan lahja. Samoin armo, usko ja pelastus ovat lahjoja, eivät saavutettuja oikeuksia. Mutta jos ihminen alkaa nähdä itsensä maailman keskipisteenä, näkökulma muuttuu. Silloin maailma alkaa näyttäytyä velallisena, jonka pitäisi täyttää yksilön odotukset. Ehkä ongelma ei siis ole eros sinänsä. Ehkä ongelma syntyy silloin, kun eros yhdistyy philautiaan, rakkauteen omaa itseä kohtaan. Tällöin kysymys ei enää ole siitä, mikä on totta, hyvää tai oikein, vaan siitä, mitä minä haluan. Ja jos yksilön halusta tulee korkein mittari, mitä tapahtuu yhteisölle? Mitä tapahtuu velvollisuuksille, vastuulle ja niille siteille, jotka ovat pitäneet ihmiset yhdessä sukupolvesta toiseen? *** Philia tarkoitti kreikkalaisille ystävyyttä, luottamusta ja yhteisöllisyyttä. Se ei ollut ensisijaisesti tunne vaan ihmisten välinen side, joka rakentui yhteisistä kokemuksista, vastuusta ja keskinäisestä luottamuksesta. Ehkä juuri philia on yksi niistä rakkauden muodoista, joista nykyään puhutaan kaikkein vähiten, vaikka suuri osa elämästämme rakentuu sen varaan. Perhe, seurakunta, kyläyhteisö, yhdistykset, harrastukset ja jopa kansakunta ovat kaikki tavalla tai toisella philian ilmentymiä. Ne eivät synny itsestään eivätkä pysy hengissä ilman ihmisiä, jotka ovat valmiita antamaan niille aikaansa, osaamistaan ja joskus myös vaivaansa. Olen huomannut tämän itse monissa yhteisöissä, joissa olen ollut mukana. Yhteisöllisyyttä ei voi ostaa rahalla eikä sitä voi vaatia oikeutena. Se syntyy usein siitä, että ihmiset tekevät asioita yhdessä ilman välitöntä hyötyä itselleen. Talkoissa käytettyjä tunteja voi pitää kustannuksena. Mutta samalla ne rakentavat jotakin, mille on vaikea määrittää hintaa. Kun annat yhteisölle aikaasi ja työpanostasi, saat usein vastineeksi luottamusta, ystävyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sellaista pääomaa, jota ei voi mitata euroissa. Juuri tässä kohden philia eroaa merkittävästi yksilökeskeisestä ajattelusta. Yhteisö ei kysy ensimmäisenä, mitä minä saan. Se kysyy, mitä me rakennamme yhdessä. Tämä ei tarkoita, että yksilö olisi merkityksetön. Päinvastoin. Vahvat yhteisöt rakentuvat vahvoista yksilöistä. Mutta ne rakentuvat myös ajatuksesta, että ihmisellä on oikeuksien lisäksi velvollisuuksia. Siksi herää kysymys: mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos oikeudet korostuvat jatkuvasti mutta velvollisuudet menettävät merkitystään? Mitä tapahtuu yhteisöille, jos yhä harvempi kokee olevansa vastuussa mistään itseään suuremmasta? Ehkä yhteisöjen heikkeneminen ei johdu siitä, että ihmiset olisivat muuttuneet huonommiksi. Ehkä syy on siinä, että olemme vähitellen unohtaneet, kuinka paljon hyvää syntyy silloin, kun ihminen antaa jotakin itsestään ilman välitöntä hyötyä tai vastapalvelusta. *** Kreikkalaisilla oli rakkaudelle myös sana, josta puhutaan nykyään harvemmin. Storge tarkoitti perheenjäsenten välistä luonnollista kiintymystä ja vastuuta. Se on vanhemman rakkautta lastaan kohtaan, mutta myös lasten vastuuta vanhemmistaan. Se on sukupolvien välinen side, joka yhdistää menneet, nykyiset ja tulevat sukupolvet toisiinsa. Juuri storgen varaan suuri osa ihmiskunnan historiasta on rakentunut. Perhe on ollut ensimmäinen yhteisö, jossa ihminen oppii luottamusta, vastuuta, velvollisuuksia ja välittämistä. Se on ollut paikka, jossa vanhemmat uhraavat omaa aikaansa ja voimavarojaan lastensa hyväksi, usein saamatta mitään välitöntä vastinetta. Samalla he siirtävät seuraavalle sukupolvelle tietoa, arvoja ja kokemuksia. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa perheen asema on kuitenkin muuttunut. Syntyvyys laskee lähes kaikkialla länsimaissa. Perheet ovat pienempiä kuin aikaisemmin. Yhä useampi elää yksin. Samalla yhteiskunnan vastuu monista tehtävistä on kasvanut. Tämä näkyy myös tavassa, jolla puhumme vastuusta. Kun vanhus tarvitsee apua, ensimmäinen kysymys on usein: Mitä hyvinvointialue tekee? Mitä viranomainen tekee? Kysymys on ymmärrettävä. Juuri sitä varten palvelujärjestelmä on olemassa. Silti joskus olen pohtinut, miksi kysymme niin harvoin: mitä perhe tekee? Mitä lapset tekevät? Mitä omaiset tekevät? En tarkoita tällä sitä, että viranomaisten tehtävät pitäisi siirtää perheille. Enkä sitä, että jokaisella olisi mahdollisuus huolehtia läheisistään samalla tavalla. Elämäntilanteet ovat erilaisia. Mutta kysymys on silti kiinnostava. Mitä tapahtuu sukupolvien väliselle vastuulle, jos yhä suurempi osa siitä siirtyy viranomaisille? Viranomainen voi tarjota palvelun. Hän voi järjestää hoivan, lääkityksen ja turvallisuuden. Mutta hän ei voi korvata sitä, mitä storge parhaimmillaan on. Hän ei voi korvata lapsen vierailua vanhempansa luona, yhteisiä muistoja tai tunnetta siitä, ettei ihminen ole yksin. Tästä syystä storge on paljon enemmän kuin tunne. Se on myös velvollisuutta. Se muistuttaa, että ihminen ei ole irrallinen yksilö vaan osa sukupolvien ketjua. Olemme saaneet paljon niiltä, jotka elivät ennen meitä, ja jätämme jotain niille, jotka tulevat jälkeemme. Tässä kohtaa mieleeni tulee Huxleyn Uljas uusi maailma. Sen yhteiskunnassa perhe oli käytännössä poistettu. Lapset kasvatettiin järjestelmän toimesta, ja sanat kuten äiti ja isä herättivät lähinnä hämmennystä tai jopa vastenmielisyyttä. Huxley ei pelännyt vain perheen katoamista. Hän pelkäsi sitä, että ihmiset lakkaisivat ymmärtämästä, miksi perhe oli alun perin tärkeä. Ehkä storgen suurin merkitys onkin siinä, että se muistuttaa ihmistä hänen paikastaan ajassa. Emme ole vain yksilöitä, jotka tavoittelevat omia halujaan. Olemme myös lapsia, vanhempia, puolisoita, isovanhempia ja jälkeläisiä. Olemme osa ketjua, joka alkoi kauan ennen meitä ja jatkuu vielä meidän jälkeemme. Jos tuo side heikkenee, menetämme enemmän kuin yhden yhteiskunnallisen instituution. Menetämme osan siitä, mikä tekee meistä ihmisiä. Pohdittavaksi: Miten oma käytöksemme muuttuu, jos ajattelemme edustavamme perhettämme? Olen mainostaulu siitä, miten vanhempani kasvattivat minut. Olen mainostaulu siitä, millainen vanhempi olen. *** Jos eros liittyy haluun, philia yhteisöön ja storge perheeseen, agape vie rakkauden vielä pidemmälle. Kristillisessä perinteessä agape tarkoittaa pyyteetöntä rakkautta, joka etsii toisen parasta silloinkin, kun siitä ei ole hyötyä itselle. Se ei perustu tunteeseen, vetovoimaan tai vastapalvelukseen. Agape on valinta. Tunnetuin kuvaus agapesta löytyy Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Se ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile. Se ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan..." Juuri tuo kohta pysäyttää minut. "Ei etsi omaa etuaan." Moni aikaisemmin käsittelemistämme rakkauden muodoista sisältää luonnollisesti myös omia tarpeitamme ja toiveitamme. Agape puolestaan kääntää katseen pois itsestä. Sen lähtökohta ei ole kysymys siitä, mitä minä haluan, vaan siitä, mikä on toiselle hyväksi. Tästä syystä kristillinen rakkauskäsitys eroaa monin paikoin nykyisestä tavasta puhua rakkaudesta. Nykykulttuurissa rakkaus ymmärretään usein hyväksymiseksi. Ajatus kuuluu suunnilleen näin: "Jos rakastat minua, hyväksyt minut sellaisena kuin olen." Kristillisestä näkökulmasta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Voin rakastaa ihmistä olematta samaa mieltä kaikista hänen valinnoistaan. Voin kunnioittaa ihmisen ihmisarvoa hyväksymättä kaikkea, mitä hän tekee. Itse asiassa rakkauteen voi joskus kuulua myös velvollisuus sanoa ääneen, jos uskoo toisen olevan menossa väärään suuntaan. Tämä herättää vaikean kysymyksen. Voiko rakkauteen kuulua varoittaminen? Nykyisessä keskustelukulttuurissa vastaus tuntuu usein olevan ei. Varoittaminen tulkitaan helposti tuomitsemiseksi, kontrolloimiseksi tai hyväksynnän puutteeksi. Kristillisessä perinteessä vastaus on useammin kyllä. Jos vanhempi näkee lapsensa juoksevan vaaralliseen paikkaan, hän varoittaa. Jos ystävä näkee toisen tuhoavan itseään, hän puuttuu asiaan. Emme tee niin siksi, että rakastaisimme vähemmän, vaan juuri siksi, että rakastamme enemmän. Tästä syystä en ole koskaan täysin ymmärtänyt ajatusta, että rakkaus ja hyväksyntä olisivat sama asia. Minulle rakkaus tarkoittaa ennen kaikkea välittämistä. Ja jos välitän ihmisestä, en voi olla täysin välinpitämätön sen suhteen, mihin hänen elämänsä on menossa. Tämä ei tarkoita pakottamista. Se ei tarkoita myöskään sitä, että pitäisin itseäni muita parempana. Jokainen ihminen tekee omat ratkaisunsa ja kantaa niistä vastuunsa. Jokainen meistä on erehtyväinen. Mutta jos uskon jonkin asian olevan ihmiselle vahingoksi tässä elämässä tai iankaikkisuuden näkökulmasta, miksi vaikeneminen olisi rakkauden teko? Raamatussa opetuslapsia kehotetaan myös hyväksymään se, ettei kaikkia varoituksia kuunnella. Jos sanoma ei kelpaa, heidän tuli pudistaa tomut jaloistaan ja jatkaa matkaa. Ajatus on nöyrä. Ihmisen tehtävä ei ole pakottaa eikä hallita toista ihmistä. Hänen tehtävänsä on kertoa se, minkä uskoo olevan totta. Agape ei siis kysy ensimmäisenä, mitä minä haluan tai mikä tekee minut onnelliseksi juuri nyt. Se kysyy jotakin vaikeampaa: Mikä on toiselle parhaaksi? Juuri siinä kysymyksessä kristillinen rakkauskäsitys eroaa ehkä kaikkein selvimmin aikamme korostamasta yksilöllisyydestä. Ja juuri siinä kohtaa alkaa myös seuraava kysymys: mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos oma tahto alkaa vähitellen syrjäyttää kaikki muut rakkauden muodot? *** Kreikkalaiset tunnistivat myös viidennen rakkauden muodon, philautian. Sillä tarkoitettiin rakkautta omaa itseä kohtaan. Ensi kuulemalta ajatus kuulostaa oudolta. Eikö itsensä rakastaminen ole hyvä asia? Aristoteles olisi vastannut sekä kyllä että ei. Hänen mukaansa oli olemassa hyvä ja huono philautia. Hyvä philautia tarkoitti tervettä itsensä arvostamista. Ihminen pyrkii kehittämään itseään, kantamaan vastuunsa, elämään hyveellisesti ja kasvamaan paremmaksi ihmiseksi. Tällainen ihminen kykenee myös palvelemaan muita paremmin. Huono philautia on jotain aivan muuta. Siinä ihminen alkaa nähdä oman tahtonsa, omat halunsa ja omat tarpeensa korkeimpana auktoriteettina. Kysymys ei enää ole siitä, mikä on totta, hyvää tai oikein, vaan siitä, mitä minä haluan. Tässä kohtaa philautia alkaa kiinnostaa myös nykykulttuurin näkökulmasta. Elämme ajassa, jossa ihmisiä rohkaistaan jatkuvasti toteuttamaan itseään, seuraamaan sydäntään ja rakentamaan elämänsä omien toiveidensa ympärille. Monessa tilanteessa nämä ovat hyviä neuvoja. Jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, oikeuksia ja oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Silti herää kysymys: voiko yksilön oma tahto nousta liian suureen asemaan? (huono philautia) Olemme aikaisemmin tarkastelleet erosta, philiaa, storgea ja agapea. Jokainen niistä suuntaa ihmisen huomion ainakin osittain itsensä ulkopuolelle. Eros yhdistää ihmisen toiseen. Philia yhteisöön. Storge sukupolvien ketjuun. Agape lähimmäisen parhaaseen. Philautia sen sijaan kääntää katseen takaisin itseen. Yksikään näistä rakkauden muodoista ei ole itsessään paha. Ongelma syntyy vasta silloin, jos yksi niistä nousee muiden yläpuolelle. Siksi olen alkanut pohtia, onko länsimainen kulttuuri vähitellen nostanut philautian muiden rakkauden muotojen yläpuolelle tunnistamatta sitä itse.
Tämä näkyy ehkä tavassa, jolla puhumme oikeuksista, identiteetistä ja itsensä toteuttamisesta. Keskustelun lähtökohdaksi asetetaan yhä useammin yksilön kokemus, yksilön tahto ja yksilön oikeudet. Sen sijaan velvollisuuksista, itsehillinnästä ja uhrautumisesta puhutaan huomattavasti harvemmin. Tarkoitan tällä myös Pride-keskustelua, mutta en pelkästään sitä. Pride on tässä kirjoituksessa esimerkki, ei pääkohde. Kun keskustelemme seksuaalisuudesta, identiteetistä tai elämäntavoista, taustalla näyttää usein olevan paljon suurempi kysymys: mikä on ihmisen korkein auktoriteetti? Tässä kohtaa alan itse epäillä, että emme enää edes huomaa vastauksemme muuttuneen. Aikaisemmin ihminen mittasi itseään suhteessa Jumalaan, yhteisöön tai johonkin muuhun itseään suurempaan. Nyt mittatikku näyttää yhä useammin olevan ihminen itse. Ehkä juuri tässä kohden philautia muuttuu peiliksi. Se ei pakota katsomaan ensisijaisesti muita ihmisiä tai heidän valintojaan. Se pakottaa katsomaan itseämme. Entä jos aikamme suurin kysymys ei olekaan se, mitä muut tekevät väärin? Entä jos kysymys on siitä, olemmeko huomaamattamme alkaneet asettaa oman tahtomme, identiteettimme ja oikeutemme kaikkien muiden rakkauden muotojen yläpuolelle? *** Luin hiljattain Aldous Huxleyn romaanin Uljas uusi maailma. Vaikka kirja on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten, sen esittämät kysymykset tuntuvat edelleen hämmästyttävän ajankohtaisilta. Kun aikaisemmin pohdin philautiaa, rakkauden muotoa, jossa huomio kääntyy omaan itseen, huomasin palaavani yhä uudelleen Huxleyn ajatuksiin. Hänen kuvaamansa yhteiskunta ei ollut pelon, väkivallan tai jatkuvan valvonnan hallitsema maailma. Ihmiset eivät eläneet kurjuudessa tai puutteessa. Päinvastoin. Heillä oli viihdettä, turvallisuutta, nautintoja ja jatkuvia virikkeitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Juuri siinä piili Huxleyn varoitus. Hän ei kysynyt, mitä tapahtuu, jos ihmisiltä riistetään vapaus. Hän kysyi, mitä tapahtuu, jos ihmiset käyttävät vapautensa yksinomaan oman mukavuutensa, nautintonsa ja välittömän tyytyväisyytensä tavoitteluun. Kirjan maailmassa uskollisuus näyttäytyy epäilyttävänä. Yksiavioisuutta pidetään outona. Perhe on käytännössä poistettu yhteiskunnasta. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Itsehillintää ei pidetä hyveenä, koska halujen välitön tyydyttäminen on helpompaa ja yhteiskunnan kannalta tehokkaampaa. Tämä tekee kirjasta niin pysäyttävän. Huxley ei kuvaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset pakotetaan luopumaan vanhoista arvoistaan. Hän kuvaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset eivät enää näe niille tarvetta. Kun philautia ja eros nousevat muiden rakkauden muotojen yläpuolelle, yhteisöstä tulee väline, perheestä valinta ja lähimmäisestä sivuhenkilö omassa elämäntarinassamme. Silloin ihminen ei enää kysy, mikä on hyvää, oikeaa tai totta. Hän kysyy, mitä minä haluan. Oliko tämä juuri se mitä Huxley pelkäsi? *** Kristillisessä perinteessä ensimmäinen käsky kuuluu: "Älä pidä muita jumalia minun rinnallani." Monelle nykyihmiselle käsky kuulostaa kaukaiselta. Mieleen tulevat epäjumalankuvat, pakanatemppelit ja Vanhan testamentin kertomukset kultaisesta vasikasta. On helppo ajatella, että käsky koskee maailmaa, joka on jo kadonnut. Mitä enemmän olen asiaa pohtinut, sitä vähemmän olen tästä vakuuttunut. Epäjumalanpalveluksen ydin ei koskaan ollut patsas. Patsas oli vain näkyvä ilmentymä jostakin syvemmästä. Varsinainen kysymys on aina ollut sama: mikä on ihmisen elämässä korkeimmalla paikalla? Minkä mukaan hän lopulta määrittää oikean ja väärän? Mille hän antaa viimeisen sanan? Tätä kysymystä vasten tarkasteltuna ensimmäinen käsky tuntuu yllättävän ajankohtaiselta. Aikaisempien lukujen aikana olen pohtinut erosta, philiaa, storgea, agapea ja philautiaa. Samalla olen pohtinut Huxleyn varoitusta yhteiskunnasta, jossa yksilön halut ja välitön tyytyväisyys nousevat yhä keskeisempään asemaan. Olen pohtinut myös sitä, kuinka oikeuksista puhutaan usein enemmän kuin velvollisuuksista. Näitä ajatuksia yhdistää yksi yhteinen kysymys. Mitä tapahtuu, jos ihminen alkaa vähitellen pitää itseään kaiken mittana? En tarkoita, että ihmiset tietoisesti julistaisivat itsensä jumaliksi. Päinvastoin. Juuri siksi ilmiö on niin vaikea havaita. Muutos tapahtuu huomaamatta. Vähitellen omista kokemuksista tulee tärkein totuuden mittari. Omista haluista tärkein suunnannäyttäjä. Omasta identiteetistä asia, jota muiden odotetaan kunnioittavan ja yhteiskunnan suojelevan. Silloin epäjumala ei ole kadonnut. Se on vain vaihtanut muotoa. Ehkä aikaisempien sukupolvien kiusauksena oli kumartaa kultaisia vasikoita. Meidän aikamme kiusaus saattaa olla hienovaraisempi. Emme rakenna patsasta omasta kuvastamme. Riittää, että alamme pitää omaa tahtoamme lopullisena auktoriteettina. Tässä kohtaa ensimmäinen käsky muuttuu yllättävän henkilökohtaiseksi. Se ei enää kysy, mitä muut ihmiset tekevät väärin. Se kysyy, mikä on minun elämässäni korkeimmalla paikalla. Ja juuri siksi pidän sitä edelleen ajankohtaisena. Kysymys epäjumalista ei ole kadonnut mihinkään. Ainoastaan niiden nimet ovat muuttuneet. *** Tämä kirjoitus sai alkunsa Pride-keskustelusta. Mitä pidemmälle ajatusta seurasin, sitä kauemmas päädyin itse Pride-kysymyksestä. Lopulta huomasin pohtivani rakkauden merkitystä, ihmisen paikkaa yhteisössä ja sitä, mikä toimii ihmisen elämän korkeimpana auktoriteettina. Kirjoituksen aikana olen tarkastellut kreikkalaisten erilaisia rakkauden muotoja. Eros muistuttaa ihmisen haluista, philia yhteisöstä, storge sukupolvien välisestä vastuusta ja agape lähimmäisen parhaasta. Philautia puolestaan kääntää katseen takaisin omaan itseen. Yksikään näistä rakkauden muodoista ei ole itsessään väärä. Ratkaisevaksi muodostuu se, mikä niistä asetetaan korkeimmalle paikalle. Sama kysymys näyttää toistuvan myös paljon laajemmassa mittakaavassa. Aristoteles pohti hyvää elämää. Huxley varoitti yhteiskunnasta, jossa ihminen kadottaa tarkoituksensa nautinnon ja mukavuuden keskelle. Kristinusko puolestaan opettaa, ettei ihminen ole olemassa vain itseään varten, vaan suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiinsä. Näiden näkemysten välillä on suuria eroja, mutta niitä yhdistää yksi havainto: hyvä elämä ei synny siitä, että ihminen tekee omasta tahdostaan kaiken mittapuun. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ihminen luodaan Jumalan kuvaksi ja hänelle annetaan tehtävä. Minua on viime aikoina pysäyttänyt ajatus siitä, kuinka varhain vastuu ilmestyy Raamatun kertomukseen. 1. Moos 1:26 Jumala sanoi: »Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu.» Ihmiselle ei ensimmäisenä anneta luetteloa oikeuksista. Hänelle annetaan vastuu. Vastuu luomakunnasta, vastuu toisista ihmisistä ja vastuu siitä, kuinka hän käyttää hänelle uskottua vapautta ja valtaa. Ehkä juuri tässä kohden tämän kirjoituksen eri teemat kohtaavat toisensa. Philia sisältää vastuun yhteisöstä, storge vastuun perheestä ja tulevista sukupolvista sekä agape vastuun lähimmäisestä. Myös ensimmäinen käsky voidaan nähdä kysymyksenä vastuusta: minkä annamme ohjata elämäämme ja mille olemme lopulta tilivelvollisia? Ja juuri tässä kohtaa palaan philautiaan. Jos ihminen alkaa vähitellen pitää omaa tahtoaan, omia halujaan ja omaa identiteettiään lopullisena mittapuuna, ensimmäinen käsky muuttuu yllättävän ajankohtaiseksi. Silloin kysymys ei enää ole vain siitä, mitä pidämme tärkeänä, vaan siitä, mitä pidämme korkeimpana auktoriteettina. Entä jos aikamme suurin epäjumala ei olekaan raha, valta tai jokin poliittinen ideologia? Entä jos olemme huomaamattamme alkaneet nostaa ihmisen itsensä sille paikalle, joka ennen kuului jollekin itseämme suuremmalle? Siksi en usko, että aikamme suurimmat kiistat koskevat lopulta seksuaalisuutta, identiteettiä tai politiikkaa. Ne ovat näkyviä ilmiöitä, mutta niiden taustalla vaikuttaa syvempi kysymys. Näemmekö itsemme ensisijaisesti oikeuksiemme haltijoina vai vastuumme kantajina? Ehkä kysymys ei siis ole siitä, mitä mieltä olemme Pridesta. Ehkä tärkeämpi kysymys on, mitä varten ihminen elää. Oma vastaukseni on, että ihminen ei elä vain itseään varten. Hän elää suhteessa Jumalaan, lähimmäisiinsä ja niihin sukupolviin, jotka tulevat hänen jälkeensä. Juuri siksi vapaus ilman vastuuta ei riitä, eikä rakkauskaan voi olla pelkkää hyväksyntää. Siihen kysymykseen jokainen sukupolvi joutuu vastaamaan uudelleen. Myös meidän omamme. Muokattu 4.7.2026 18.16: Lisätty avainsanat |
|
Avainsanat: Pride, rakkaus, kristinusko, vastuu, yhteiskunta |
|


Harvoin näkee näin ajatuksella laadittua tekstiä somessa.