Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Olemmeko oppineet vuoden 2007 jälkeen mitään?Maanantai 20.7.2026 klo 10.33 - Teemu Niva Viime viikkoina olen lukenut useita kirjoituksia maaseudun tulevaisuudesta. Niissä puolustetaan kyliä, palveluita ja koko Suomen pitämistä asuttuna – eikä siinä ole mitään väärää. Silti yksi asia jäi vaivaamaan. Keskustelemme paljon siitä, mitä haluamme säilyttää, mutta huomattavasti vähemmän siitä, miten muuttuva väestö, työpaikat ja julkinen talous vaikuttavat siihen, mitä todella pystymme ylläpitämään. Viime viikkoina olen lukenut useita kirjoituksia maaseudun tulevaisuudesta. Niissä puolustetaan kyliä, palveluita ja koko Suomen pitämistä asuttuna – eikä siinä ole mitään väärää. Silti yksi asia jäi vaivaamaan. Keskustelemme paljon siitä, mitä haluamme säilyttää, mutta huomattavasti vähemmän siitä, miten muuttuva väestö, työpaikat ja julkinen talous vaikuttavat siihen, mitä todella pystymme ylläpitämään.
Tuomas Kettunen kirjoitti keskittämisen uhkista ja Mikko Polvinen maaseudun merkityksestä. Molempia yhdistää sama huoli: miten koko Suomi voidaan pitää elinvoimaisena. Ymmärrän tämän huolen hyvin. Maaseudulla on merkitystä, jota ei voi mitata pelkillä euroilla. Se on monelle koti, yhteisö ja osa omaa identiteettiä. Silti kirjoituksia lukiessa jäin pohtimaan yhtä asiaa. Keskustelu keskittyy usein siihen, mitä haluamme säilyttää, mutta paljon harvemmin siihen, mitä säilyttäminen maksaa tai miten se muuttuvassa Suomessa rahoitetaan. Emme voi käydä rehellistä keskustelua maaseudun tulevaisuudesta, jos puhumme vain tavoitteista emmekä niiden edellytyksistä. Jokainen tie, sähköverkko, vesijohto, koulu ja terveysasema vaatii ylläpitoa. Niiden merkityksestä tuskin kukaan kiistelee. Haaste on siinä, miten niiden rahoitus kestää tilanteessa, jossa väestö vähenee ja veronmaksajia on yhä vähemmän. * * * Charles Darwinin ajatuksia tiivistetään usein virheellisesti väitteeseen, että luonnossa vahvin selviytyy. Todellisuudessa hänen keskeinen havaintonsa oli toinen: muuttuvassa ympäristössä menestyvät ne, jotka pystyvät parhaiten sopeutumaan muutokseen. Sama periaate pätee myös yhteiskuntaan. Suomen väestö ikääntyy, syntyvyys on laskenut ennätysalhaiseksi ja muuttoliike keskittyy kasvukeskuksiin. Samalla myös asuminen ja palvelut keskittyvät sinne, missä ihmiset ovat. Työpaikat muuttuvat, elinkeinorakenne elää ja kuntien taloudellinen kantokyky vaihtelee yhä enemmän. Nämä eivät ole poliittisia mielipiteitä, vaan kehityssuuntia, jotka näkyvät tilastoissa vuodesta toiseen. Niitä voidaan hidastaa tai niiden vaikutuksia voidaan lieventää, mutta niitä ei voida kumota pelkillä toiveilla. Juuri siksi yhteiskunnan tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky sopeutua muuttuvaan todellisuuteen. Sopeutuminen ei tarkoita luovuttamista eikä maaseudun hylkäämistä. Se tarkoittaa sitä, että päätökset tehdään sen maailman ehdoilla, jossa elämme, eikä sen maailman, jonka toivoisimme olevan olemassa. Kun tämä unohtuu, seuraukset näkyvät ennemmin tai myöhemmin myös kuntien taloudessa. * * * Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Suomessa tehtiin kuntaliitos, jonka taustalla olivat pitkään jatkuneet taloudelliset ja väestölliset haasteet. Päätös ei syntynyt yhdessä yössä, vaan se oli seurausta kehityksestä, joka oli jatkunut vuosien ajan. Tapaus muistuttaa siitä, että yhteiskunnan rakenteita ei tarvitse muuttaa siksi, että joku niin haluaa. Niitä muutetaan silloin, kun todellisuus muuttuu niin paljon, etteivät vanhat rakenteet enää vastaa sitä. Kuntaliitos ei ratkaissut kaikkia ongelmia. Se ei muuttanut väestörakennetta, palauttanut menetettyjä työpaikkoja eikä lyhentänyt yhtäkään tietä, sähkölinjaa tai vesijohtoa. Se oli ennen kaikkea yritys sopeuttaa hallinto muuttuneeseen tilanteeseen. Juuri tästä syystä vuoden 2007 tapahtumat ovat edelleen ajankohtaisia. Ne muistuttavat, että päätöksiä voidaan lykätä pitkään, mutta muuttuva todellisuus ei odota. Mitä myöhemmin sopeutuminen alkaa, sitä vaikeampia ratkaisuja joudutaan yleensä tekemään. Ratkaisun arvioimista tärkeämpää on kysyä, olemmeko tunnistaneet saman ilmiön myös tämän päivän päätöksenteossa. * * * Yhteiskunta ei ylläpidä itse itseään. Jokainen koulu, terveyskeskus, vesijohto, tie ja sähköverkko rahoitetaan viime kädessä työnteolla ja siitä syntyvillä verotuloilla. Siksi jokaisen kunnan on aika ajoin kysyttävä itseltään yksinkertainen kysymys: mistä tulevaisuuden työpaikat syntyvät? Vastaus vaihtelee eri puolilla Suomea. Yhdellä paikkakunnalla se voi olla matkailu, toisella metsäteollisuus, kolmannella kaivostoiminta tai datakeskus. Joillekin alueille tuulivoima voi tuoda merkittäviä maanvuokra- ja kiinteistöverotuloja, toisille sen hyödyt jäävät vähäisiksi. Yhtä oikeaa mallia ei ole. Yksi asia on kuitenkin yhteinen kaikille kunnille. Jos uusia työpaikkoja, yrityksiä ja investointeja ei synny, myös verotulot vähenevät. Silloin keskustelu ei enää koske sitä, mitä haluaisimme säilyttää, vaan sitä, mistä joudumme luopumaan. Siksi jokaisen uuden investoinnin kohdalla olisi syytä kysyä kaksi kysymystä. Mitä hyötyä siitä on? Ja mitä vaihtoehtoja meillä on, jos sitä ei toteuteta? Jokainen kunnan saama euro yrityksiltä, investoinneista tai muusta ulkopuolisesta tulosta on euro, jota ei tarvitse kerätä kuntalaisilta veroina. Siksi elinvoimaa lisäävien investointien lähtökohtana tulisi olla niiden kokonaishyöty kunnalle – ei pelkästään se, mitä ne muuttavat. * * * Kunnan menot eivät synny tyhjästä. Ne koostuvat suurelta osin rakenteista, jotka mahdollistavat arjen: tieverkosta, vesihuollosta, sähköverkoista, kouluista, päiväkodeista, pelastustoimesta ja monesta muusta palvelusta, joita pidämme itsestäänselvyyksinä. Näitä yhdistää yksi piirre. Suuri osa niiden kustannuksista on kiinteitä. Tie on aurattava, vesijohto pidettävä kunnossa ja sähköverkko huollettava riippumatta siitä, asuuko alueella sata vai tuhat ihmistä. Julkisessa keskustelussa huomio kohdistuu lähes aina kouluihin, terveyskeskuksiin ja muihin lähipalveluihin. Se on ymmärrettävää, sillä ne näkyvät ihmisten arjessa ja herättävät tunteita. Samaan aikaan sähköverkkojen, vesihuollon, tieverkon ja muun infrastruktuurin ylläpidon kustannuksista keskustellaan huomattavasti vähemmän, vaikka ilman niitä eivät palvelutkaan toimisi. Osa infrastruktuurista, kuten vesihuolto, jää julkisessa keskustelussa lähes näkymättömäksi. Toiset aiheet, kuten sähkö tai lähipalvelut, nousevat huomattavasti useammin poliittisen keskustelun kohteeksi, koska niillä on helpompi kerätä poliittisia irtopisteitä. Tässä piilee mielestäni yksi päätöksenteon haasteista. Toinen aihe jää helposti julkisen keskustelun ulkopuolelle, kun taas toisesta käydään näkyvää poliittista keskustelua. Molemmat ovat kuitenkin saman kokonaisuuden osia. Jos infrastruktuurin rahoitus heikkenee, myös palveluiden ylläpitäminen käy vähitellen yhä vaikeammaksi. Kun väestö vähenee, infrastruktuuri ei vähene samaa tahtia. Samat tiet, vesijohdot ja sähkölinjat on edelleen pidettävä kunnossa, mutta niiden kustannukset jakautuvat yhä pienemmälle joukolle käyttäjiä ja veronmaksajia. Siksi keskustelu ei lopulta koske vain yksittäisiä kouluja tai terveyskeskuksia. Kyse on siitä, kuinka suuren infrastruktuurin pystymme ylläpitämään käytettävissä olevilla resursseilla. * * * Keskustelu ajautuu usein vastakkainasetteluun. Puhutaan keskittämisestä tai hajauttamisesta, voittajista ja häviäjistä, kaupungeista ja maaseudusta. Silloin itse ydinkysymys jää helposti varjoon. Todellinen vastakohta ei ole keskittäminen tai hajauttaminen. Todellinen vastakohta on päätöksenteko, joka tunnistaa muuttuneen todellisuuden, ja päätöksenteko, joka yrittää säilyttää eilisen maailman huomisen kustannuksella. Muuttuvaan todellisuuteen sopeutuminen ei tarkoita luovuttamista. Se tarkoittaa sitä, että päätökset tehdään tosiasioiden eikä toiveiden pohjalta. Jos väestö vähenee, syntyvyys laskee ja elinkeinorakenne muuttuu, myös ratkaisujen on muututtava. Muuten ongelmat eivät poistu – ne vain siirtyvät tulevien päättäjien ratkaistaviksi. Hyvä päätöksenteko ei pyri säilyttämään kaikkea entisellään eikä muuttamaan kaikkea uuden vuoksi. Sen tehtävä on löytää tasapaino jatkuvuuden ja uudistumisen välillä. Se vaatii joskus rohkeutta sanoa kyllä uusille mahdollisuuksille ja toisinaan myös rohkeutta myöntää, ettei kaikkea voida ylläpitää muuttumattomana. Lopulta tärkeintä ei ole se, mitä puolustamme, vaan se, kestävätkö päätöksemme myös seuraavien sukupolvien tarkastelun. * * * Lähes kaksikymmentä vuotta sitten muuttunut todellisuus pakotti tekemään päätöksiä, joita olisi mieluummin lykätty. Tänään olemme jälleen uudenlaisen muutoksen keskellä. Väestö ikääntyy, syntyvyys vähenee, työpaikat muuttuvat ja kuntien talous kiristyy. Kysymys ei ole siitä, tapahtuuko muutos, vaan siitä, tunnistammeko sen ajoissa. Päätöksenteossa vaikeinta ei usein ole oikean ratkaisun löytäminen. Vaikeinta on hyväksyä, että lähtökohdat ovat muuttuneet. Ehkä tärkeintä ei ole kysyä, olemmeko oppineet mitään. Tärkeämpää on kysyä, tunnistammeko muuttuneen todellisuuden ajoissa vai vasta silloin, kun vaihtoehdot ovat jo vähissä. |
|
Avainsanat: kuntatalous, päätöksenteko, maaseutu, elinvoima, sopeutuminen, Tuomas Kettunen, Mikko Polvinen |

