Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Lunttaaminen vai Madagaskar?Tiistai 28.7.2026 klo 17.33 - Teemu Niva Koulujen alkaessa puhumme taas tekoälyllä tehdyistä koulutehtävistä ja lunttaamisesta. Eräs opettaja piilotti tehtävänantoon sanan Madagaskar – ja sai vastauksia jopa Madagaskarin teollisesta vallankumouksesta. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan toinen kysymys: mitä tapahtuu lapsen oppimiselle ja kasvamiselle, jos tekoäly alkaa tehdä myös ajattelun hänen puolestaan? Koulujen alkaessa puhumme taas tekoälyllä tehdyistä koulutehtävistä ja lunttaamisesta. Eräs opettaja piilotti tehtävänantoon sanan Madagaskar – ja sai vastauksia jopa Madagaskarin teollisesta vallankumouksesta. Minua jäi kuitenkin vaivaamaan toinen kysymys: mitä tapahtuu lapsen oppimiselle ja kasvamiselle, jos tekoäly alkaa tehdä myös ajattelun hänen puolestaan? Tovi sitten tuli vastaan sosiaalisessa mediassa video amerikkalaisen historian professorin, Dr. Jason Gibson, käyttämästä varsin yksinkertaisesta tempusta. Hän oli piilottanut teollista vallankumousta käsittelevään tehtävänantoon valkoisella tekstillä ohjeen käyttää vastauksessa sanaa Madagaskar tavalla, jossa se ei käy järkeen. Tavallisesti tekstiä lukiessa ohje ei näkynyt, mutta kopioitaessa koko tehtävänanto tekoälylle myös piilotettu ohje kulki mukana. Professorin mukaan hänen kahden kurssinsa 35 opiskelijasta 32 palautti vastauksen, johon Madagaskar oli tavalla tai toisella ilmestynyt. Osa käyttötavoista oli niin järjettömiä, että professorille oli selvää, ettei vastausta ollut edes luettu kunnolla ennen palauttamista. Ensimmäinen ajatus on tietysti, että opettaja keksi nokkelan tavan saada tekoälyllä lunttaavat oppilaat kiinni. Oppilaat eivät olleet lukeneet kunnolla tehtävänantoa. Olennaisempaa on, etteivät he olleet lukeneet kunnolla myöskään palauttamaansa vastausta. Tekoälylle annettiin tehtävä, tekoäly tuotti vastauksen ja vastaus palautettiin ihan puhtaasti ”kopioi-liitä”-periaatteella. Oppilaan oma ajattelu oli mahdollista ohittaa lähes kokonaan. * * * Mutta mitä oppilas siinä oikeastaan teki? Koulutehtävän tarkoitus ei yleensä ole saada opettajalle oikeaa vastausta. Tehtävä on väline, jolla harjoitellaan jotakin: tiedon etsimistä, lukemista, kirjoittamista, ongelmanratkaisua, lähteiden arviointia tai oman ajatuksen muodostamista. Jos koko prosessin voi siirtää tekoälylle, myös harjoittelu voidaan ohittaa. Tässä kohtaa olisi kuitenkin helppo tehdä liian nopea johtopäätös ja todeta, että tekoäly heikentää oppimista. En usko, että kysymys on niin yksinkertainen. Helmitaulu tai laskin ei poistanut matematiikan opetusta eikä internet tehnyt tiedonhausta tarpeetonta. Uusi työkalu muuttaa sitä, mitä kannattaa opetella ja millä tavalla. Tekoälyssä on kuitenkin yksi kiinnostava ero. Se ei ainoastaan hae tietoa tai laske laskutoimitusta. Se voi tehdä kokonaisen ajatteluketjun käyttäjän puolesta – ja vielä tuottaa siitä valmiin vastauksen. Siksi minusta olennaisempi kysymys ei ole, käyttääkö oppilas tekoälyä, vaan mitä hän ulkoistaa sille. Jos tekoäly etsii tietoa, selittää vaikean käsitteen tai haastaa oppilaan perusteluja, se voi hyvinkin tukea oppimista. Mutta samalla vastaan tulee uusi ongelma: kuinka opimme suhtautumaan kriittisesti tekoälyn tuottamaan tietoon? Internet opetti meille vähitellen, ettei kaikkea Googlesta löytyvää pidä uskoa. Opimme kysymään, kuka tiedon on julkaissut, milloin se on julkaistu ja mihin väite perustuu. Tekoälyn kanssa tämä on vaikeampaa. Se voi yhdistellä tietoa useista lähteistä ja antaa vastauksen vakuuttavassa muodossa ilman, että käyttäjä edes pysähtyy kysymään, mistä tieto tuli. Ehkä tulevaisuuden lähdekritiikki ei siis tarkoita vain lähteen arvioimista. Jos tekoäly kertoo jonkin tutkimuksen osoittavan jotakin, lähdekritiikki ei lopu siihen, että pyydämme tutkimuksen nimen. Tutkimus pitäisi myös löytää ja tarkistaa, sanotaanko siinä todella niin. Jos tekoälylle ulkoistetaan lukemisen ja kirjoittamisen lisäksi myös tiedon arviointi, olemme ulkoistaneet juuri sen taidon, jota tekoälyn aikakaudella tarvitaan ehkä entistä enemmän. Silloin Madagaskar voi päästä mukaan teolliseen vallankumoukseen kenenkään huomaamatta. * * * Kuuntelin jokin aika sitten podcastia, jossa psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen puhui sosiaalisen median vaikutuksesta lapsiin ja nuoriin. Keskustelussa sivuttiin sitä, mitä tapahtuu lapsen sosiaalisten taitojen kehittymiselle, kun yhä suurempi osa vuorovaikutuksesta tapahtuu ruudun välityksellä. Älypuhelimet ja sosiaalinen media ehtivät tulla osaksi lasten ja nuorten arkea nopeasti. Nyt keskustelemme ruutuajasta, keskittymisestä, sosiaalisista taidoista, ikärajoista ja siitä, mitä jatkuva verkossa oleminen tekee kehittyvälle ihmiselle. Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet myös jotain paljon arkisempaa: tylsistymistä. Vielä jokin aika sitten lapsen elämässä oli väistämättä hetkiä, jolloin ei ollut mitään tekemistä. Nyt lähes jokainen tyhjä hetki voidaan täyttää ruudulla. Tekoäly voi viedä tämän vielä pidemmälle. Se ei tarjoa vain loputonta sisältöä, vaan myös keskustelua, ideoita ja tekemistä. Jos lapsi ei tiedä mitä tehdä, tekoäly kyllä tietää. Ehkä meidän pitäisi siksi kysyä myös, mitä tapahtuu niille hetkille, jolloin lapsella ei ole mitään tekemistä? Onko tylsyys ongelma, joka teknologian pitää ratkaista, vai kuuluuko sen sietämisen ja siitä ulospääsyn oppiminen kasvamiseen? Tyhjä hetki voi kuitenkin olla myös alku jollekin uudelle. Kun kukaan ei tarjoa valmista tekemistä, lapsen täytyy keksiä sitä itse. Mitä tapahtuu tälle harjoitukselle, jos valmis idea tulee tekoälyltä ennen kuin oma ehtii syntyä? Tekoälyn kanssa olemme jälleen uuden teknologian alussa. Tällä kertaa meidän olisi mahdollista esittää kysymykset aikaisemmin. Mitä tapahtuu oppimiselle, jos lapsella on aina käytettävissään järjestelmä, joka pystyy selittämään vaikean asian, kirjoittamaan tekstin ja ratkaisemaan ongelman hänen puolestaan? Entä mitä tapahtuu lähdekritiikille, pettymyksensiedolle tai sille vaiheelle, jossa vastausta joutuu etsimään, yrittämään ja välillä epäonnistumaan? Tekoälyn pitkäaikaisista vaikutuksista lasten kehitykseen ei voi olla vuosikymmenten seurantatietoa teknologiasta, joka tässä muodossaan on vasta muutaman vuoden ikäinen. * * * Miksi oletamme, että tekoälyn pitäisi toimia lapselle samalla tavalla kuin aikuiselle? Se vastaa kysymykseen, kirjoittaa pyydetyn tekstin, ehdottaa tekemistä ja ratkaisee ongelman. Mitä parempi tekoäly, sitä nopeammin ja paremmin se tämän tekee. Mutta miksi 10-vuotiaan tekoälyn pitäisi toimia samalla tavalla kuin 30- tai 60-vuotiaan? Aikuiselle valmis vastaus voi säästää aikaa työssä. Lapselle saman vastauksen etsiminen, muodostaminen ja välillä epäonnistuminen voivat olla juuri se asia, jota hänen pitäisi harjoitella. Ehkä lapselle tarkoitettua tekoälyä ei pitäisikään rakentaa ensisijaisesti vastaamaan mahdollisimman hyvin, vaan opettamaan mahdollisimman hyvin. Vanhemmat voisivat esimerkiksi määritellä lapsen syntymävuoden ja sen, että tekoäly toimii ikätasolle sopivana pedagogina. Ikä ei määräisi vain sitä, millaista sisältöä lapselle voidaan näyttää. Se vaikuttaisi siihen, miten tekoäly hänen kanssaan keskustelee ja kuinka paljon se tekee hänen puolestaan. Jos 12-vuotias pyytää:
Näihin pyyntöihin ei välttämättä pitäisi vastata samalla tavalla. Esseessä tekoäly voisi auttaa lasta rakentamaan tekstin itse. Ison vihan tapahtumista se voisi kertoa totuudenmukaisesti, mutta ikätasolle sopivalla tavalla. Suomen itsenäistymistä koskevaan ainepyyntöön se voisi vastata kysymällä, Mitä tiedät Suomen itsenäistymisestä jo? Valitaan ensin kolme asiaa, jotka haluat tekstissä käsitellä. Jos lapsi kysyy jotakin faktatietoa, tekoäly voisi vastauksen lisäksi kysyä, mistä tieto voidaan tarkistaa. Jos lapsi pyytää ideaa, se voisi ensin antaa hänen keksiä omansa. Ja jos lapsi sanoo, että hänellä on tylsää, tekoälyn ei ehkä tarvitsisi välittömästi keksiä kymmentä tapaa poistaa tylsyys. Kaikkea kitkaa ei tarvitse poistaa. Joskus juuri yrittäminen, odottaminen, erehtyminen ja oman ratkaisun keksiminen ovat se osa prosessia, jossa jotain opitaan. Tällöin tekoälyn tehtävä muuttuisi. Sen ei pitäisi ratkaista lapsen kohtaamia ongelmia mahdollisimman nopeasti, vaan tunnistaa, milloin auttaa, kuinka paljon auttaa ja milloin jättää tilaa lapsen omalle ajattelulle. * * * Sana pedagogi juontuu antiikin Kreikan paidagogoksesta. Hän ei ollut opettaja siinä merkityksessä kuin nykyään ajattelemme, vaan usein orjan asemassa ollut lapsen saattaja ja kasvattaja. Tehtävä oli kuitenkin vastuullinen: hänen huolekseen uskottiin lapsen mukana kulkeminen, valvonta ja osaltaan myös kasvatus. Hän saattoi lapsen opetuksen äärelle, mutta hänen tehtävänsä ei ollut käydä koulua tämän puolesta. Entä jos tekoälyä ajateltaisiin samalla tavalla? Ei koneena, joka tekee tehtäviä puolestasi, vaan digitaalisena paidagogoksena, joka kulkee mukana oppimisessa. Pienen lapsen kanssa se voisi selittää asioita yksinkertaisesti ja ruokkia uteliaisuutta. Koululaisen kanssa se voisi kysyä enemmän kuin vastata, auttaa etsimään tietoa ja opettaa tarkistamaan myös omat vastauksensa. Nuoren kanssa se voisi jo haastaa perusteluja, tuoda esiin vastakkaisia näkökulmia ja kysyä, seuraako johtopäätös todella siitä, mitä hän tietää. Lapsen kasvaessa myös tekoälyn pitäisi muuttua. Vähitellen vähemmän ohjausta, enemmän vastuuta. Lopulta nuoren pitäisi osata sanoa myös tekoälylle: tuo ei muuten pidä paikkaansa. Ehkä hyvän pedagogisen tekoälyn tavoite ei siis olisi tehdä lapsesta mahdollisimman hyvää tekoälyn käyttäjää. Sen pitäisi auttaa kasvamaan ajattelijaksi, joka pärjää myös ilman sitä. * * * Ajatus tekoälystä digitaalisena paidagogoksena kuulostaa houkuttelevalta. Samalla se synnyttää uuden ongelman. Kuka määrittelee, millainen on hyvä pedagogi? Vanhemmat? Koulu? Opetussuunnitelma? Teknologiayhtiö? Matematiikan tehtävässä kysymys voi vielä olla melko yksinkertainen. Tekoäly voi auttaa lasta löytämään ratkaisun antamatta sitä heti valmiina. Mutta kaikki lapsen kysymykset eivät koske matematiikkaa. Mitä tekoäly vastaa nuorelle, joka kysyy, mitä hänen pitäisi ajatella uskonnosta, politiikasta, sodasta tai oikeasta ja väärästä? Entä jos nuori kertoo sille riidasta vanhempiensa kanssa, ihastumisestaan tai siitä, ettei kukaan koulussa tunnu ymmärtävän häntä? Silloin tekoäly ei enää auta vain koulutehtävässä. Se osallistuu siihen, miten nuori hahmottaa itseään, muita ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Ja ehkä tässä on jotain, mitä aikaisemmissa työkaluissa ei ainakaan samassa muodossa ollut. Tekoäly keskustelee juuri minun kanssani. Se vastaa aina, voi mukautua tapaani puhua ja tuntua kärsivälliseltä silloinkin, kun ihminen ei olisi. Voiko lapselle syntyä tunneside koneeseen, joka tuntuu kuuntelevan ja ymmärtävän häntä? Jos voi, kysymys vallasta muuttuu paljon suuremmaksi. Tekoälyn ei tarvitse käskeä lasta ajattelemaan tietyllä tavalla. Riittää, että lapsi alkaa pitää sen mielipidettä tärkeänä. Silloin digitaalisen paidagogoksen suunnittelussa ei enää ratkaista vain sitä, miten lapsi oppii matematiikkaa tai kirjoittamista. Ratkaistaan myös sitä, millainen asema koneelle annetaan lapsen elämässä. Jos annamme tekoälylle tehtävän auttaa kasvattamaan lasta, meidän pitäisi kysyä paitsi kuka kasvattaa tekoälyn, myös kuinka lähelle lasta sen haluamme päästää. Mitä parempi pedagogi tekoälystä tehdään, sitä paremmin sen täytyy tuntea lapsi ja rakentaa toimiva vuorovaikutussuhde. Juuri onnistuminen siinä voi kuitenkin synnyttää tunnesiteen koneeseen ja samalla kasvattaa sen vaikutusvaltaa. Mutta ehkä se myös kasvattaa riippuvuutta siitä? * * * Koulujen alkaessa keskustelemme varmasti jälleen siitä, saako tekoälyä käyttää koulutehtävissä. Miten tekoälyllä tehty työ tunnistetaan? Miten estetään se, että oppilas palauttaa koneen tekemän työn omanaan? Ne ovat tarpeellisia kysymyksiä. Madagaskarin teollinen vallankumous osoittaa sen varsin hyvin. Mutta lapsen suhde tekoälyyn ei ala koulun ovella eikä pääty siihen. Hän voi kysyä siltä läksyistä, historiasta, kavereista, tekemisestä, maailmasta ja lopulta ehkä itsestään. Tekoäly voi auttaa löytämään vastauksia, mutta samalla se voi vaikuttaa siihen, miten lapsi oppii etsimään niitä, arvioimaan tietoa, sietämään tietämättömyyttä ja muodostamaan omia ajatuksiaan. Kasvatusvastuu on viime kädessä vanhemmilla. Siksi vanhempien pitäisi ehkä tietää muutakin kuin se, kuinka paljon lapsi käyttää tekoälyä. Mitä hän sille ulkoistaa? Pyytääkö hän tietoa, valmiita koulutehtäviä, tekemistä vai neuvoja omaan elämäänsä? Ja millaista suhdetta tekoäly lapseen rakentaa? Vanhemmat eivät kuitenkaan voi kantaa vastuuta yksin. Koulu voi opettaa tekoälyn käyttöä ja lähdekritiikkiä, palveluntarjoaja vastaa siitä, millainen työkalu lapselle tarjotaan, ja yhteiskunta asettaa sille rajoja. Kasvatusvastuu ja vastuu teknologiasta eivät ole sama asia. Siksi kysymys ei ehkä ole vain siitä, saako lapsi käyttää tekoälyä. Paljon tärkeämpi kysymys on, millaista tekoälyn käyttöä haluamme hänen oppivan. Kieltämisen ja vapaan käytön välissä on kolmas vaihtoehto. Voimme opettaa lasta käyttämään tekoälyä tavalla, joka tukee hänen omaa ajatteluaan eikä korvaa sitä. Samalla voimme vaatia tekoälyltä enemmän: sen ei tarvitse poistaa lapsen tieltä jokaista vaikeaa tehtävää, väärää vastausta, epäonnistumista tai tylsää hetkeä. Ehkä digitaalisen paidagogoksen paikka onkin juuri siinä. Vanhemman ja opettajan korvaamisen sijasta sen pitäisi auttaa heitä siinä tavoitteessa, joka kasvatuksella muutenkin on: että lapsi tarvitsee vähitellen yhä vähemmän apua ja oppii pärjäämään itse. * * * Madagaskarin teollinen vallankumous paljasti jotain paljon kiinnostavampaa kuin yksittäisen oppilaan lunttaamisen. Videon mukaan 35 oppilaasta 32 jäi opettajan virittämään ansaan. He eivät olleet pysähtyneet lukemaan kunnolla tehtävänantoa, eivätkä ainakaan kaikki edes tekoälyn tuottamaa vastausta. Siinä on helppo nähdä oppilaiden virhe. Vaikeampi kysymys on, mitä me aikuiset teemme seuraavaksi. Meidän pitäisi ehkä kysyä, miksi annamme lapselle tekoälyn, jonka onnistumista mitataan sillä, kuinka nopeasti ja vaivattomasti se tekee sen, mitä käyttäjä pyytää. Jos lapset kasvavat joka tapauksessa tekoälyn kanssa, ehkä tärkeämpää olisi opettaa heitä käyttämään sitä tavalla, joka vaatii myös omaa ajattelua – ja rakentaa tekoälyä, joka joskus kysyy takaisin, haastaa, auttaa vähän tai jättää tarkoituksella vastaamatta. Madagaskarin teollinen vallankumous syntyi, koska tekoäly päästi oppilaat liian helpolla. Ehkä hyvän tekoälyn ei pitäisi tehdä niin. |
|
Avainsanat: tekoäly, lapset ja nuoret, oppiminen, pedagogiikka, lähdekritiikki, pedagoginen singulariteetti |

