Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Mitä kuntasi omistaa vuonna 2050?Perjantai 31.7.2026 klo 8.19 - Teemu Niva Kunnan taloudesta puhutaan yleensä veroprosentteina, velkana ja vuosittaisina säästöinä. Harvemmin kysytään, mitä kunta omistaa ja mitä tuo omaisuus tuottaa. Kajaanissa osa Loiste-kaupasta saadusta pääomasta sijoitettiin, ja vuosia myöhemmin sijoitusvarallisuus on alkuperäistä suurempi samalla, kun sen tuottoja on voitu käyttää kaupungin toimintaan. Sama kysymys koskee kuntia, yrityksiä ja yhdistyksiä: pitäisikö taloutta hoitaa paitsi ensi vuoden menoja myös vuosikymmenten päästä tarvittavaa varallisuutta varten? Kunnan taloudesta puhutaan yleensä veroprosentteina, velkana ja vuosittaisina säästöinä. Harvemmin kysytään, mitä kunta omistaa ja mitä tuo omaisuus tuottaa. Kajaanissa osa Loiste-kaupasta saadusta pääomasta sijoitettiin, ja vuosia myöhemmin sijoitusvarallisuus on alkuperäistä suurempi samalla, kun sen tuottoja on voitu käyttää kaupungin toimintaan. Sama kysymys koskee kuntia, yrityksiä ja yhdistyksiä: pitäisikö taloutta hoitaa paitsi ensi vuoden menoja myös vuosikymmenten päästä tarvittavaa varallisuutta varten? Kunnan omaisuudesta puhuttaessa huomio kiinnittyy helposti myymiseen. Kun jotain myydään sadalla miljoonalla eurolla, kauppahinta päätyy otsikoihin. Vähemmälle huomiolle jää, mistä myyty omaisuus aikanaan tuli – ja mitä kauppahinnalle tapahtui sen jälkeen. Kajaanin ja Sotkamon Loiste-omistus on tästä hyvä esimerkki. Kunnat olivat jo E.ON Kainuun vähemmistöomistajia, mutta vuonna 2013 ne tekivät myös suuren ostopäätöksen. E.ON vetäytyi Suomesta, ja Kajaani ja Sotkamo hankkivat sen Suomen liiketoiminnot omistukseensa. Loiste syntyi tämän järjestelyn seurauksena. Vuonna 2019 suunta vaihtui osittain. Kajaani ja Sotkamo myivät Loisteesta 33,9 prosentin vähemmistöosuuden 200 miljoonalla eurolla. Samalla ne kuitenkin säilyttivät yhdessä enemmistön yhtiöstä. Kajaanille kaupasta tuli 150 miljoonaa euroa, joka päätettiin sijoittaa pitkäaikaisesti sen sijaan, että se käytettäisiin käyttötalouteen. Näin katsottuna vuoden 2019 kauppa ei ole tarina siitä, kuinka kunta myi omaisuuttaan. Se on yksi vaihe pidemmässä ketjussa, jossa omaisuutta on omistettu, ostettu, myyty ja sijoitettu uudelleen. Siksi kauppahinta yksin kertoo hyvin vähän onnistumisesta. Olennaisempaa on kysyä, mitä kunta omisti ennen päätöstä, mitä se omistaa sen jälkeen – ja mitä omaisuudelle tapahtuu seuraavien kymmenien vuosien aikana. * * * Vuoden 2019 Loiste-kaupassa Kajaani myi osan omistuksestaan, mutta ei luopunut yhtiöstä. Kaupungin omistusosuus pieneni 75,8 prosentista 50,1 prosenttiin. Kaupunki säilytti siis määräysvallan Loisteessa ja samalla osa yritysomaisuudesta muuttui rahaksi. Kajaanin osuus 200 miljoonan euron kauppahinnasta oli noin 150 miljoonaa euroa. Tässä kohtaa tehtiin tämän kirjoituksen kannalta ehkä kiinnostavin ratkaisu: kauppahintaa ei lähdetty käyttämään kaupungin juoksevien menojen paikkaamiseen, vaan siitä muodostettiin pitkäaikainen sijoitussalkku. Yritysomaisuus vaihtui siis finanssivarallisuudeksi. Ratkaisun merkitys näkyy vasta myöhemmin. Sijoitussalkun arvo on vuosien aikana sekä noussut että laskenut markkinoiden mukana. Vuoden 2022 heikon sijoitusvuoden jälkeen pitkäaikaisen salkun markkina-arvo oli 159,7 miljoonaa euroa. Vuoden 2024 lopussa se oli jo 184,8 miljoonaa ja vuoden 2025 lopussa 192,2 miljoonaa euroa. Samalla salkusta on voitu tulouttaa rahaa kaupungin käyttöön. Sijoittamiseen kuuluvat myös huonot vuodet. Jos varallisuutta rakennetaan vuosikymmeniksi, yksittäisten vuosien arvonlaskua on pakko sietää. Vuoden 2022 kaltainen vuosi ei itsessään kerro, että sijoitusstrategia olisi epäonnistunut, aivan kuten hyvä pörssivuosi ei todista sen onnistuneen. Markkinoiden liikkeiden ennustamisen sijaan olennaisempaa on aika. Sijoittamisesta tuttu ajatus kuuluu, että aika markkinoilla voittaa ajoittamisen markkinoilla. Pitkä sijoitushorisontti mahdollistaa sen, ettei omaisuutta tarvitse myydä juuri silloin, kun markkinat ovat alhaalla. Samalla tuotot ehtivät kertyä ja tuottaa edelleen uutta tuottoa. * * * Sijoitusvarallisuuden tarkoitus ei ole vain näyttää hyvältä taseessa. Olennaisempaa on se, mitä omaisuus tuottaa ja mitä sillä tuotolla voidaan tehdä. Kajaanissa tämän mittakaavaa voi tarkastella vertaamalla aikaa ennen vuoden 2019 Loiste-kauppaa nykytilanteeseen. Vuonna 2018 kaupungin korkotuotot olivat noin 4,9 miljoonaa euroa ja muut rahoitustuotot noin 2,3 miljoonaa euroa. Kun niistä vähennetään korkokulut ja muut rahoituskulut, nettorahoitustuottoja jäi noin 4,2 miljoonaa euroa. (Tilinpäätös 2018) Vuonna 2025 tilanne oli jo varsin erilainen. Korkotuottoja kertyi noin 0,2 miljoonaa euroa, mutta muita rahoitustuottoja 18,9 miljoonaa euroa. Rahoituskulujen jälkeen nettorahoitustuottoja jäi noin 14 miljoonaa euroa. (Tilinpäätös 2025) Seitsemässä vuodessa nettorahoitustuotot ovat siis kasvaneet lähes 10 miljoonalla eurolla vuodessa. Koko muutosta ei tietenkään voi laittaa vuoden 2019 Loiste-kaupan ansioksi. Kajaanilla oli omaisuutta ja merkittäviä rahoitustuottoja jo ennen kauppaa, ja rahoitustuottoihin kuuluu muutakin kuin sijoitussalkun tuotot. Loistekin on edelleen kaupungin omistuksessa, joten sijoitusvarallisuuden rinnalla myös yritysomistus tuottaa kaupungille tuloja. Vertailu kertoo kuitenkin siitä, kuinka merkittäväksi osaksi kaupungin taloutta omaisuudesta saatavat tuotot ovat muodostuneet. Miljoonat muuttuvat helposti abstrakteiksi, joten mittakaavaa voi verrata kunnallisveroon. Yhden kunnallisveroprosenttiyksikön tuotto Kajaanissa on nykyisin suuruusluokaltaan 7,5–8 miljoonaa euroa vuodessa. Vuoden 2025 noin 14 miljoonan euron nettorahoitustuotot vastaavat siten karkeasti 1,8 kunnallisveroprosenttiyksikön tuottoa. Tämä ei tarkoita, että ilman rahoitustuottoja Kajaanin veroprosentti olisi automaattisesti 1,8 prosenttiyksikköä korkeampi. Kaupunki voisi vähentää menoja, muuttaa palveluita, velkaantua enemmän tai tehdä muita ratkaisuja. Vertaus kertoo mittakaavasta. Jos tätä tulovirtaa ei olisi, vastaava rahamäärä pitäisi joko hankkia jostakin muualta tai jättää käyttämättä. Tässä tulee näkyviin yksi pääoman omistamisen tärkeimmistä puolista. Omaisuus ei ole kuntalaiselle arvokasta vain silloin, kun se myydään. Yritysomistus voi maksaa osinkoa, sijoitussalkku tuottaa ja muu varallisuus synnyttää tuloja vuodesta toiseen. Omaisuus voi siis rahoittaa palveluita ilman, että itse pääomaa tarvitsee kuluttaa. Ja juuri siksi taseella on väliä. Vuosittainen talousarvio kertoo, miten rahat aiotaan käyttää ensi vuonna. Tase kertoo osaltaan, millaiset mahdollisuudet aikaisempien vuosien ja vuosikymmenten päätökset ovat jättäneet tämän päivän päättäjille. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Tämän päivän päätökset vaikuttavat siihen, millaisia tulonlähteitä tulevilla kuntalaisilla aikanaan on. Kun kunta säilyttää ja kasvattaa tuottavaa pääomaa, se ei rakenna taloudellista liikkumavaraa vain ensi vuoden talousarviota varten. * * * Kuntataloudesta keskusteltaessa velka saa helposti liian suuren itseisarvon. Sen tietää jokainen, joka on joskus seurannut valtuuston kokousta. Velan kasvu nähdään huonona ja velan vähentyminen hyvänä. Todellisuudessa pelkkä lainakanta kertoo kunnan taloudellisesta asemasta yllättävän vähän. Jos kunnalla on sata miljoonaa euroa velkaa mutta samalla kaksisataa miljoonaa euroa tuottavaa sijoitusvarallisuutta, sen asema on aivan toinen kuin kunnalla, jolla on sata miljoonaa velkaa eikä vastaavaa omaisuutta. Velkojen lisäksi pitäisi siis katsoa myös taseen toista puolta: mitä kunta omistaa, mitä omaisuus tuottaa ja millä ehdoilla velka on otettu. Velka voi myös olla keino jakaa pitkäikäisen investoinnin kustannuksia ajalle, jolloin investointia käytetään. Jos rakennetaan koulu, silta tai muu vuosikymmeniä palveleva investointi, ei ole itsestään selvää, että koko kustannus pitäisi maksaa tämän päivän kassasta. Myös tulevat kuntalaiset käyttävät rakennettua omaisuutta. Tämä korostuu kuntien rahoituksessa. Kunnat ovat vakaita velallisia ja voivat saada pitkäaikaista rahoitusta varsin edullisesti. Silloin kannattaa ainakin kysyä, onko järkevää myydä tuottavaa sijoitusomaisuutta investoinnin maksamiseksi vain siksi, ettei uutta velkaa tarvitsisi ottaa. Jos sijoitusvarallisuuden pitkän aikavälin odotettu tuotto ylittää lainan kustannuksen, omaisuuden säilyttäminen ja investoinnin rahoittaminen velalla voi olla taloudellisesti perusteltua. Tähän liittyy kuitenkin olennainen ero: lainan korko on maksettava, sijoitustuotto ei ole varma. Markkinoilla tulee myös huonoja vuosia, joten velan ja sijoitusvarallisuuden suhdetta ei voi rakentaa ajatukselle varmasta korkoerosta. Tavoitteena ei myöskään pitäisi olla mahdollisimman suuri velka tai mahdollisimman suuri sijoitussalkku. Olennaista on kokonaisuus: velanhoitokyky, maksuvalmius, omaisuuden tuotto, investointitarpeet ja se riski, jonka kunta ja kuntalaiset pystyvät kantamaan. Siksi kysymys "paljonko kunnalla on velkaa?" on yksinään huono mittari taloudenpidolle. Parempi kysymys kuuluu: Mitä velan vastineeksi omistetaan ja mitä tuo omaisuus tuottaa? Sama pätee velattomuuteen. Velaton kunta, joka on käyttänyt kaiken realisoitavissa olevan varallisuutensa velkojen maksamiseen, ei ole automaattisesti paremmassa asemassa kuin velallinen kunta, jolla on vahva tase ja merkittäviä tuottavia omaisuuseriä. Velka näkyy taseessa helposti. Vaikeampi kysymys on, mitä toiselle puolelle tasetta on vuosikymmenten aikana rakennettu. * * * Kajaanin esimerkkiin on helppo vastata, että sijoittaminen on helppoa silloin, kun käytettävissä on valmiiksi 150 miljoonaa euroa. Useimmilla kunnilla ei ole energiayhtiötä, josta voisi realisoida suuren vähemmistöosuuden ja rakentaa kauppahinnasta sijoitussalkun. Mutta varallisuuden rakentaminen ei edellytä suurta kertapääomaa. Sen voi aloittaa myös vähitellen. Ajatellaan kuntaa, joka päättäisi sijoittaa 300 000 euroa vuodessa pitkäaikaisesti hajautettuun sijoitussalkkuun. Summa on tässä vain esimerkki. Olennaisempaa on ajatus siitä, että pääoman kerryttämisestä tehdään tietoinen ja pitkäjänteinen osa taloudenpitoa. Jos sijoituksille saataisiin pitkällä aikavälillä keskimäärin viiden prosentin vuotuinen tuotto ja tuotot jätettäisiin kasvattamaan pääomaa, kymmenessä vuodessa salkku kasvaisi noin 3,8 miljoonaan euroon. Kahdessakymmenessä vuodessa pääomaa olisi noin 10 miljoonaa ja kolmessakymmenessä vuodessa jo noin 20 miljoonaa euroa. Kolmenkymmenen vuoden aikana kunta olisi itse sijoittanut yhteensä yhdeksän miljoonaa euroa. Loput noin 11 miljoonaa olisi syntynyt pääoman tuotosta ja sille kertyneestä tuotosta. Tässä aikajänne ratkaisee. Ensimmäisinä vuosina vuosittaiset 300 000 euron sijoitukset tekevät suurimman työn ja sijoitustuotot näyttävät pieniltä. Vuosikymmenten kuluessa suhde muuttuu. Pääoma alkaa tehdä yhä suuremman osan työstä itse. Viiden prosentin tuottoa ei tietenkään saada tasaisesti joka vuosi. Välillä salkku nousee paljon, välillä sen arvo laskee. Juuri siksi kyse on vuosikymmenten strategiasta eikä seuraavan talousarviovuoden rahoittamisesta. Säännöllinen sijoittaminen tuo samalla ajallista hajautusta: välillä ostetaan korkeammilla ja välillä matalammilla hinnoilla ilman, että yritetään arvata oikeaa hetkeä. Eikä 300 000 euroa pitäisi kirjoittaa talousarvioon ehdottomana vuosittaisena menona riippumatta kunnan tilanteesta. Jos käyttötalous on pahasti alijäämäinen ja maksuvalmiutta paikataan velalla, olisi erikoista sijoittaa samaan aikaan tietty summa vain siksi, että niin on joskus päätetty. Järkevämpi periaate voisi sitoa pääoman kerryttämisen esimerkiksi vuosikatteeseen, ylijäämään tai muihin taloudellisiin edellytyksiin. Olennaista ei siis ole 300 000 euroa. Olennaista on päätös siitä, että varallisuuden kasvattaminen on yksi taloudenpidon tavoitteista. Tälle on myös aiempaa enemmän tarvetta. Suomi on keskellä suurta rakennemuutosta, kun julkisen talouden liikkumavara on erittäin tiukka. Muutos ei kohtele kaikkia kuntia samalla tavalla, mutta harvan kunnan kannattaa rakentaa tulevaisuuttaan sen oletuksen varaan, että seuraavat vuosikymmenet näyttävät samalta kuin edelliset. Siksi myös ajattelutavan pitäisi muuttua. Kunnan taloutta ei voida rakentaa sen varaan, että valtionosuudet, veronkorotukset tai valtion uudet tukitoimet lopulta paikkaavat syntyvän aukon. Valtiolla on tehtävänsä kuntien välisten erojen tasaamisessa, mutta valtio ei ole ulkopuolinen rahalähde. Lopulta sama julkinen talous rahoitetaan veroilla, velalla ja yhteisesti kertyneellä varallisuudella. Ehkä olemme muutenkin tottuneet ajattelemaan julkista taloutta ennen kaikkea vuosittaisen rahanjaon kautta. Paljonko valtio antaa kunnille, paljonko kunta kerää veroja ja paljonko voidaan käyttää palveluihin? Vähemmälle huomiolle jää kysymys siitä, mitä tämän päivän päätöksistä jää seuraavalle sukupolvelle. Kunnissa laaditaan investointiohjelmia vuosiksi eteenpäin ja lasketaan korjausvelkaa. Samalla voitaisiin kysyä, kuinka paljon tuottavaa varallisuutta kunta haluaa omistaa kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Eikä ajatus koske vain kuntia. Sama rakennemuutos koskettaa tavalla tai toisella yrityksiä, yhdistyksiä ja meitä kansalaisia. Taloudellista liikkumavaraa voidaan rakentaa vahvistamalla tasetta, säästämällä ja sijoittamalla silloin, kun siihen on mahdollisuus. Kaikkea tämän päivän ylijäämää ei tarvitse muuttaa tämän päivän kulutukseksi. Kajaanin 150 miljoonaa syntyi poikkeuksellisesta omaisuusjärjestelystä. Seuraavan suuren pääoman ei tarvitse syntyä samalla tavalla. Sen voi myös rakentaa. Se vaatii kuitenkin muutakin kuin sijoituspäätöksen. Se vaatii asennemuutoksen pois ajatuksesta: olen köyhä, joten en pysty säästämään tai sijoittamaan. Niukkuus on joskus todellinen este. Jos rahat eivät riitä tämän päivän menoihin, niitä ei voi taikoa sijoitettavaksi. Mutta siitä ei seuraa, että niukkuuden pitäisi olla pysyvä olotila tai taloudenpidon lähtökohta vuosikymmenestä toiseen. Sama pätee kuntaan. Jos lähtökohta on aina se, ettei meillä ole varaa kerryttää varallisuutta, varallisuutta ei myöskään koskaan synny. Jokainen ylimääräinen euro löytää käyttökohteen tämän päivän menoista. Viiden, kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä lähtötilanne on edelleen sama: meillä ei ole varaa, koska emme koskaan rakentaneet itsellemme varaa. Juuri tämän ajattelun pitäisi muuttua. Kysymyksen ei pitäisi olla vain mihin meillä on tänä vuonna varaa, vaan myös miten rakennamme tilanteen, jossa meillä on tulevaisuudessa enemmän varaa. * * * Kun puhutaan kunnan sijoittamisesta, ensimmäinen vastaväite on helppo arvata: eikö rahat pitäisi käyttää palveluihin sen sijaan, että niitä sijoitetaan? Kysymys perustuu kuitenkin siihen, että kaikki raha olisi samanlaista. Ei ole. Kunnan pitää ensin huolehtia maksuvalmiudestaan. Palkat, laskut, lainanhoito ja muut juoksevat menot on pystyttävä maksamaan ajallaan. Tätä varten tarvitaan kassaa. Kassan tehtävä ei ensisijaisesti ole tuottaa, vaan varmistaa, että kunnan toiminta pyörii myös ensi viikolla ja ensi kuussa. Sen lisäksi tarvitaan puskuria. Talousarviot eivät koskaan toteudu täsmälleen suunnitellusti. Verotulot voivat jäädä arvioitua pienemmiksi, kustannukset nousta tai eteen tulla meno, johon ei osattu varautua. Puskuri antaa aikaa reagoida ilman, että jokainen yllätys johtaa paniikkijarrutukseen. Vasta tämän jälkeen päästään pitkäaikaiseen varallisuuteen. Jos rahaa tiedetään tarvittavan ensi vuonna koulun rakentamiseen, sitä ei ole järkevää sijoittaa osakemarkkinoille siinä toivossa, että markkinat sattuvat olemaan silloin korkeammalla. Mutta jos pääomalle ei ole käyttöä vuosiin tai vuosikymmeniin, kysymys muuttuu. Miksi sen pitäisi olla käyttökassassa? Tässä auttaa yksinkertainen jako:
Näiden sekoittaminen johtaa helposti kahteen vastakkaiseen virheeseen. Kunta voi sijoittaa liian suuren osan varoistaan ja joutua realisoimaan sijoituksia huonolla hetkellä maksaakseen menojaan. Tai se voi pitää vuosikausia tarpeettoman suurta kassaa lähes tuottamattomana ja samalla menettää mahdollisuuden kasvattaa varallisuuttaan. Sijoittamisen tarkoitus ei siis ole tyhjentää kassaa pörssiin. Ensin pitää määritellä, paljonko rahaa tarvitaan toiminnan pyörittämiseen ja kuinka suuri puskuri epävarmuutta varten halutaan. Vasta sen jälkeen voidaan kysyä, mitä tehdään rahalle, jota ei näihin tarkoituksiin tarvita. * * * Sama periaate ei koske vain kuntia. Yritykset ja yhdistykset joutuvat ratkaisemaan aivan saman kysymyksen: paljonko rahaa tarvitaan tämän päivän toimintaan ja mitä tehdään sillä osalla, jota ei tarvita? Yritysmaailmassa ajatus ei ole mitenkään uusi. OP tarjoaa yrityksille ja yhteisöille sijoituspohjaista kassanhallintaa, jossa yritys määrittelee tilillä tarvittavan rahamäärän ja sen ylittäviä varoja voidaan sijoittaa automaattisesti rahastoihin. Jos kassa laskee määritellyn rajan alle, sijoituksia voidaan puolestaan realisoida takaisin tilille. Toisin sanoen yrityksen ei tarvitse valita kahden ääripään välillä: joko kaikki rahat makaavat käyttötilillä Basanin lehminä tai kaikki sijoitetaan markkinoille. Ensin huolehditaan maksuvalmiudesta ja puskurista. Sen jälkeen voidaan miettiä, mitä ylimääräiselle pääomalle tehdään. Yrityksessä vaihtoehtoja on toki enemmän kuin sijoitussalkku. Ylimääräinen pääoma voidaan käyttää uuteen koneeseen, tuotekehitykseen, toimitiloihin, yritysostoon tai muuhun oman liiketoiminnan kehittämiseen. Jos yritys pystyy saamaan pääomalle paremman tuoton omassa liiketoiminnassaan, sijoitusmarkkinat eivät välttämättä ole sille paras paikka. Olennaista on, että päätös tehdään tietoisesti. Myös rahan jättäminen tilille inflaation syötäväksi on päätös siitä, mitä pääomalla tehdään. Yhdistyksissä kysymys voi olla vielä kiinnostavampi. Suomessa toimii paljon yhdistyksiä, joiden historia ulottuu vuosikymmenten päähän. Jäsenet vaihtuvat, hallitukset vaihtuvat ja sukupolvet vaihtuvat, mutta yhdistys jatkaa toimintaansa. Miksi tällaisen yhdistyksen pitäisi aloittaa jokainen uusi sukupolvi taloudellisesti lähes samasta lähtöpisteestä kuin edellinen? Jos yhdistys pystyy vuodesta toiseen jättämään edes pienen osan tuloistaan käyttämättä ja sijoittamaan sen pitkäjänteisesti, vuosikymmenten päästä sillä voi olla pääomaa, jonka tuotolla voidaan rahoittaa toimintaa. Silloin tulevien jäsenten kaikkea toimintaa ei tarvitse maksaa sen vuoden jäsenmaksuilla, avustuksilla tai talkootyöllä. Tämä ei tarkoita, että yhdistyksen tarkoitukseksi pitäisi tulla varallisuuden kerääminen. Yhdistys on olemassa sääntöjensä mukaista toimintaa varten ja yritys liiketoimintaansa varten. Pääoma on väline, ei päämäärä. Juuri siksi sillä on merkitystä. Hyvin hoidettu varallisuus voi antaa seuraaville toimijoille enemmän mahdollisuuksia toteuttaa sitä tarkoitusta, jota varten organisaatio on olemassa. Kunnassa se voi tarkoittaa palveluita ilman vastaavaa veronkorotusta. Yrityksessä investointikykyä myös huonona vuonna. Yhdistyksessä mahdollisuutta järjestää toimintaa ilman, että jokainen euro täytyy ensin kerätä jäseniltä. * * * Taloudenpidosta puhuttaessa huomio kiinnittyy helposti menoihin. Paljonko henkilöstö maksaa, mistä voidaan säästää, mitä investointeja voidaan siirtää ja kuinka paljon toimintakulut kasvavat ensi vuonna. Taustalla on tuttu vuosibudjetin logiikka, paljonko rahaa tulee, paljonko sitä menee ja jääkö lopuksi ylijäämää? Nämä ovat tarpeellisia kysymyksiä. Jos menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat, mikään sijoitusstrategia ei pelasta taloutta. Mutta pelkkä kulujen hallinta ei vielä tarkoita hyvää taloudenpitoa. Pitkällä aikavälillä pitää kysyä myös toisenlaisia kysymyksiä: Paljonko omistamme nyt? Paljonko haluamme omistaa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä? Mitä omaisuutemme tuottaa? Kun olen joskus käynyt keskusteluja kunnan omistamisesta, olen törmännyt kysymykseen: miksi kunnan pitäisi omistaa? Kysymys on sinänsä aiheellinen, mutta siihen sisältyy helposti ajatus siitä, että omistaminen olisi itsessään päämäärä, joka pitäisi jotenkin erikseen perustella. Minusta kysymys pitäisi asettaa toisin: Mitä kunnan kannattaa omistaa ja miksi? Omistaminen ei ole päämäärä. Se on väline. Kunta voi omistaa energiayhtiötä, koska omistus tuottaa osinkoja ja antaa määräysvaltaa. Se voi omistaa kiinteistön, koska sitä tarvitaan palvelujen järjestämiseen. Se voi omistaa sijoitusvarallisuutta, koska sen tuotot antavat taloudellista liikkumavaraa tulevina vuosina. Ja jostakin omaisuudesta voidaan aivan hyvin luopua, jos sitä ei enää tarvita tai pääoma voidaan käyttää järkevämmin muualla. Jos omistamisesta tehdään itseisarvo, voidaan päätyä pitämään kiinni omaisuudesta vain siksi, että se on aina omistettu. Mutta saman virheen voi tehdä myös toiseen suuntaan. Jos yksityistämistä tai omaisuuden myymistä pidetään lähtökohtaisesti tehokkaampana, voidaan luopua tuottavasta omaisuudesta kysymättä, mitä sen mukana menetetään ja mitä vapautuvalla pääomalla tehdään. Siksi minusta kysymys myydäänkö vai omistetaanko on liian yksinkertainen. Näkisin niin, että kysytään ”mikä omistus palvelee kuntalaisia parhaiten ja mitä pääomalle tapahtuu, jos omistuksen muotoa muutetaan?”. Tässä tullaan takaisin Kajaanin ja Loisteen tapaukseen. Loiste-omistusta on vuosien aikana sekä ostettu että myyty. Vuonna 2019 osa yritysomaisuudesta muutettiin sijoitusvarallisuudeksi, mutta samalla merkittävä Loiste-omistus säilytettiin. Olennaista ei silloin ole vain kysyä, oliko myyminen oikein tai väärin. Kiinnostavampaa on tarkastella, mitä kaupungin kokonaisvarallisuudelle tapahtui kaupan jälkeen ja mitä se tuottaa kuntalaisille nyt. Sama pätee yhden vuoden taloudenpitoon. Jos kunnan talousarvio toteutuu miljoonan ylijäämäisenä, vuosi voi näyttää hyvältä. Mutta jos samalla myydään kymmenen miljoonan euron tuottava omaisuuserä ja rahat käytetään juokseviin menoihin, kokonaiskuva näyttää jo aivan toiselta. Ja päinvastoin. Yksittäinen vuosi voi näyttää tiukalta samalla, kun rakennetaan omaisuutta, jonka hyödyt ja tuotot näkyvät vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Hyvä taloudenpito ei siksi ole vain kykyä pitää menot kurissa. Se on myös kykyä päättää, mihin pääoma kannattaa sitoa, mitä kannattaa omistaa, milloin omaisuutta kannattaa ostaa, milloin myydä ja milloin olla tekemättä mitään. Tämä koskee kuntaa, mutta sama periaate toimii yrityksessä, yhdistyksessä ja kotitaloudessakin. Taloutta voidaan hoitaa vuodesta toiseen niin, että tämän vuoden tulot riittävät tämän vuoden menoihin. Tai voidaan samalla rakentaa varallisuutta, joka tuottaa ja antaa enemmän vaihtoehtoja tulevaisuudessa. Siinä vaiheessa talousjohtaminen muuttuu vuosibudjetoinnista pääomanhallinnaksi. Ehkä hyvän taloudenpidon kysymys ei lopulta olekaan vain ”miten saamme rahat riittämään”, vaan ”miten rakennamme tilanteen, jossa raha alkaa tehdä osan työstä puolestamme”. Hyvä omistaja ei siis ensimmäisenä kysy, pitäisikö omistaa vai myydä. Hän kysyy, mitä pääomalla halutaan saada aikaan. * * * Jos haluaa ymmärtää kunnan taloutta, talousarvio kertoo vain osan tarinasta. Vielä kiinnostavampi asiakirja on tilinpäätös ja mieluummin useampi peräkkäinen tilinpäätös. Katso tuloslaskelman lisäksi tasetta. Paljonko kunnalla on rahaa ja sijoituksia? Mitä yrityksiä se omistaa? Paljonko velkaa on? Katso rahoitustuottoja ja niiden kehitystä. Selvitä suuret omaisuuden ostot ja myynnit. Yhden vuoden luvuista näkee tilanteen, mutta vasta useamman vuoden sarjasta alkaa nähdä, mihin suuntaan kunnan varallisuus on kehittynyt. Kajaanin tapauksessa voi aloittaa Loisteesta. Vuonna 2019 Kajaani ja Sotkamo myivät yhteensä 33,9 prosenttia Loisteesta 200 miljoonalla eurolla. Siitä voi tehdä yksinkertaisen laskelman: jos 33,9 prosentista maksettiin 200 miljoonaa euroa, koko yhtiön osakekannan laskennalliseksi arvoksi kaupassa tulee noin 590 miljoonaa euroa. Se ei tarkoita, että Loiste olisi ollut täsmälleen 590 miljoonan euron arvoinen kaikilla mahdollisilla mittareilla. Kauppahinta kertoo, mitä juuri tuosta vähemmistöosuudesta juuri siinä kaupassa maksettiin. Kauppaan voi liittyä velkoja, omistajien välisiä sopimuksia ja muita ehtoja, eikä vähemmistöosuuden hintaa voi aina suoraan kertoa sadan prosentin arvoksi. Mutta laskelma antaa hyvän syyn avata seuraava asiakirja. Millä arvolla Loiste näkyi omistajien taseissa? Tässä päästään kirjanpidon kiinnostavaan puoleen. Tasearvo ja markkina-arvo eivät ole sama asia. Yritys tai osakeomistus voi olla taseessa aivan eri arvolla kuin mitä joku on siitä valmis maksamaan. Siksi suuri kauppahinta suhteessa tasearvoon ei vielä tarkoita, että tyhjästä olisi syntynyt rahaa. Ja jos yritys ostaa toisen yrityksen sen nettovarallisuuden kirjanpitoarvoa korkeammalla hinnalla, erotuksesta ei automaattisesti tehdä tavallista vuosittaista poistoa. Yrityskaupan rakenteesta ja sovellettavista kirjanpitosäännöistä riippuen kauppahintaa kohdistetaan hankituille varoille ja veloille, ja jäljelle jäävä osa voi muodostaa liikearvoa eli goodwillia. Sen myöhempi käsittely riippuu siitä, minkä sääntelyn mukaan tilinpäätös laaditaan. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miksi tilinpäätöstä ei kannata lukea vain katsomalla viimeisen rivin yli- tai alijäämää. Kun vastaan tulee suuri omaisuuskauppa, kannattaa kysyä ainakin: mitä myytiin, millä arvolla se oli taseessa, mitä siitä maksettiin, syntyikö myyntivoittoa ja mitä saadulle rahalle sen jälkeen tehtiin? Sama toimii myös toiseen suuntaan. Kun kunta tai sen yhtiö ostaa jotakin, kysy paljonko siitä maksettiin ja mitä taseeseen vastineeksi ilmestyi. Jos kauppahinta ylittää hankitun nettovarallisuuden arvon, selvitä mistä erotus muodostuu ja miten sitä käsitellään tulevina vuosina. Yhdestä kaupasta voi näin seurata kokonainen ketju tilinpäätöksestä toiseen. Ja lopulta voi esittää kysymyksen, johon yksittäisen vuoden tulos ei vastaa: Mitä aikaisemmilta sukupolvilta saatiin, mitä siitä käytettiin – ja mitä siitä on jäljellä? Ja muistutuksena: tilinpäätöksen lukeminen ei tarkoita, että pitäisi osata ulkoa kirjanpidon sääntöjä tai ymmärtää jokaista riviä. Aloita yksinkertaisesti. Ota vaikka kaksi tai kolme saman kunnan tilinpäätöstä eri vuosilta ja etsi niistä rahoitustuotot. Katso, paljonko niitä oli ensimmäisenä vuonna ja paljonko viimeisenä. Jos luku on muuttunut merkittävästi, olet jo löytänyt seuraavan kysymyksen: Miksi? Sen jälkeen voit katsoa sijoituksia, rahavaroja, lainoja ja omistuksia. Jos jokin niistä muuttuu huomattavasti, kysy taas miksi. Onko jotain myyty? Ostettu? Onko velkaa otettu investointeihin? Onko myyntitulo käytetty vai sijoitettu? Mitä omaisuus tuotti ennen ja mitä se tuottaa nyt? Tilinpäätöstä ei tarvitse osata lukea kannesta kanteen. Riittää, että osaa huomata luvun, joka herättää seuraavan kysymyksen. * * * Vuosi 2050 tuntuu vielä kaukaiselta. Kuntataloudessa se ei kuitenkaan ole sitä. Sinne on alle 25 vuotta. Suunnilleen saman mittaisella aikajänteellä ehtii tapahtua paljon: yrityksiä ostetaan ja myydään, investointeja tehdään, velkoja maksetaan ja omaisuutta rakennetaan tai kulutetaan. Vuoden 2050 taloudellista asemaa ei ratkaista vuonna 2049. Sitä rakennetaan jo nyt. Kajaanin sijoitusvarallisuus antaa tästä hyvän esimerkin. Vuoden 2019 Loiste-kaupasta kaupungille jäi noin 150 miljoonan euron pääoma sijoitettavaksi. Nyt sijoitusvarallisuus on kasvanut noin 200 miljoonan euron tasolle. Samalla sijoituksista on voitu tulouttaa rahaa kaupungin käyttöön. Mitä tapahtuisi, jos katsomme tästä eteenpäin vuoteen 2050? Oletetaan yksinkertaisuuden vuoksi, että 200 miljoonan euron sijoitusvarallisuus tuottaisi pitkällä aikavälillä keskimäärin viisi prosenttia vuodessa. Jos kaikki tuotot jätettäisiin kasvamaan korkoa korolle, vuonna 2050 salkun arvo olisi noin 677 miljoonaa euroa. Mutta pääoman tarkoitus ei ole vain kasvaa taseessa. Sen pitäisi myös palvella kuntalaisia. Oletetaan siksi toinen vaihtoehto: tuotosta käytettäisiin joka vuosi puolet kaupungin toimintaan ja toinen puoli jätettäisiin kasvattamaan pääomaa. Viiden prosentin tuotosta siis 2,5 prosenttiyksikköä tuloutettaisiin ja 2,5 prosenttiyksikköä jäisi salkkuun. Tällöin 200 miljoonan euron sijoitusvarallisuus kasvaisi vuoteen 2050 mennessä noin 370 miljoonaan euroon. Samalla kaupungin käyttöön olisi 25 vuoden aikana tuloutettu yhteensä noin 170 miljoonaa euroa. Ja järjestelmä jatkaisi toimintaansa myös vuonna 2050. Noin 370 miljoonan euron pääoma tuottaisi viiden prosentin oletuksella noin 18,5 miljoonaa euroa vuodessa. Jos siitä edelleen tuloutettaisiin puolet, kaupungin käyttöön saataisiin runsaat 9 miljoonaa euroa vuodessa, samalla kun toinen puoli tuotosta jäisi kasvattamaan pääomaa. Luvut ovat tietenkin vain laskennallinen esimerkki. Viiden prosentin tuotto ei toteudu tasaisesti joka vuosi, tulevia markkinatuottoja ei tunneta eikä inflaatiota ole tässä huomioitu. Myös kaupungin tuloutusperiaatteet voivat muuttua vuosien aikana. Mutta laskelma näyttää jotain olennaista. Pääoman säilyttäminen ei tarkoita sitä, ettei rahaa käytettäisi. Pääoma voi tuottaa palveluita vuodesta toiseen ja samalla kasvaa seuraavaa sukupolvea varten. Tässä esimerkissä vuoden 2025 noin 200 miljoonan euron pääoma olisi 25 vuoden aikana tuottanut noin 170 miljoonaa euroa kaupungin käyttöön. Vuonna 2050 jäljellä olisi silti noin 370 miljoonan euron sijoitusvarallisuus, joka voisi tuottaa kaupungille edelleen yli 9 miljoonaa euroa vuodessa. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Jos omaisuutta vähitellen myydään ja rahat käytetään juokseviin menoihin, vaikutus ei välttämättä näy ensimmäisenä vuonna juuri lainkaan. Palvelut pyörivät, palkat maksetaan ja tilinpäätöskin voi näyttää hyvältä. Vasta vuosien päästä huomataan, ettei omaisuutta eikä sen tuottamaa tulovirtaa enää ole. Siksi sukupolvien välistä oikeudenmukaisuutta pitäisi tarkastella myös taseen kautta. Me olemme saaneet käyttöömme omaisuutta, infrastruktuuria ja yritysomistuksia, joita aikaisemmat sukupolvet ovat rakentaneet. Emme ole niiden viimeisiä omistajia. Olemme yhden sukupolven ajan niiden hoitajia. Tämä ei tarkoita, että kaiken pitäisi säilyä muuttumattomana. Omistaminen ei ole päämäärä. Jos vanha omaisuus ei enää palvele tarkoitustaan, siitä voi olla järkevää luopua. Jos pääoma palvelee kuntalaisia paremmin toisessa muodossa, sen muotoa pitää vaihtaa. Pääoman pitäisi tehdä jotakin. Suomi vuonna 2050 on todennäköisesti monella tavalla erilainen kuin Suomi nyt. Emme tiedä tarkasti, miltä kuntien tehtävät, väestörakenne, verotus tai valtiontalous silloin näyttävät. Juuri siksi taloudellisella liikkumavaralla on arvoa. Varallisuus antaa tuleville päättäjille vaihtoehtoja tilanteessa, jota me emme vielä osaa ennustaa. Ehkä meidän tehtävämme ei olekaan päättää, mihin vuoden 2050 kuntalaiset rahansa käyttävät. Meidän tehtävämme on huolehtia siitä, että heillä on jotakin, mistä päättää. Pohdittavaksi:
|
|
Avainsanat: Kuntatalous, Sijoittaminen, Omistaminen, Pääomanhallinta, Kajaani, Loiste |

