Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Kun kunta kaatuu III - Jos et päätä ajoissa, päätös tehdään myöhemminPerjantai 14.8.2026 - Teemu Niva Vuolijoen historiaa on helppo arvioida jälkikäteen. Me tiedämme, miten tarina päättyi. Silloiset päättäjät eivät tienneet. Ehkä pysäyttävintä ei kuitenkaan ole se, ettei muutoksia tehty. Niitä tehtiin lopulta, mutta siinä vaiheessa kuntaliitoksesta oli jo päätetty ja vaihtoehtoja oli vähemmän. Siksi Vuolijoen tapauksesta kannattaa etsiä syyllisten sijaan oppia. Mitä aikaisemmin muutos tunnistetaan ja siihen reagoidaan, sitä enemmän päättäjällä on vielä vaihtoehtoja. Mutta mitä tapahtuu, jos vaikeita ratkaisuja lykätään niin pitkään, että vaihtoehdot alkavat kadota? Vuolijoen historiaa on helppo arvioida jälkikäteen. Me tiedämme, miten tarina päättyi. Silloiset päättäjät eivät tienneet. Ehkä pysäyttävintä ei kuitenkaan ole se, ettei muutoksia tehty. Niitä tehtiin lopulta, mutta siinä vaiheessa kuntaliitoksesta oli jo päätetty ja vaihtoehtoja oli vähemmän. Siksi Vuolijoen tapauksesta kannattaa etsiä syyllisten sijaan oppia. Mitä aikaisemmin muutos tunnistetaan ja siihen reagoidaan, sitä enemmän päättäjällä on vielä vaihtoehtoja. Mutta mitä tapahtuu, jos vaikeita ratkaisuja lykätään niin pitkään, että vaihtoehdot alkavat kadota? * * * Vuolijoen aineistoa käydessäni olen alkanut pohtia yhtä asiaa yhä enemmän: kuinka nopeasti kunta oikeastaan pystyy muuttamaan suuntaansa? Yrityksessäkin suuri rakennemuutos vie aikaa, mutta kunnassa päätöksentekoon kuuluu monta vaihetta. Ensin muutos pitäisi havaita. Sen jälkeen pitäisi vielä ymmärtää, onko kyse hetkellisestä häiriöstä vai jostakin pysyvämmästä. Vasta sitten voidaan alkaa valmistella ratkaisuja. Vaihtoehdot pitää selvittää, vaikutukset arvioida ja päätökset valmistella. Sen jälkeen tulee poliittinen päätöksenteko. Päätöksen jälkeen alkaa toimeenpano, ja vasta sen jälkeen voidaan odottaa vaikutusten näkyvän taloudessa. Tähän voi kulua vuosia. Vuolijokea tarkastellessa olen päätynyt käyttämään eräänlaisena koepallona 3–6 vuoden aikajännettä. En tarkoita sitä sääntönä, joka pätisi jokaiseen päätökseen. Koulun lakkauttaminen, henkilöstörakenteen muuttaminen ja yksittäisestä investoinnista luopuminen tapahtuvat kaikki eri nopeudella. Ajatus on enemmänkin tämä: muutoksen tunnistaminen → valmistelu → päätös → toimeenpano → vaikutus Jos jokaiseen vaiheeseen kuluu aikaa, tämän päivän ongelmaan reagoiminen voi näkyä kunnan taloudessa tai rakenteessa kunnolla vasta usean vuoden päästä. Tämä tekee päätöksenteosta hankalaa juuri silloin, kun tulevaisuus on epävarma. Jos muutoksiin ryhdytään liian aikaisin, voidaan purkaa jotakin, mitä olisi vielä tarvittu. Jos odotetaan liian pitkään, korjattava ongelma on voinut sillä välin kasvaa paljon suuremmaksi. Vuolijoen kohdalla tätä on helppo pohtia jälkikäteen, koska tiedämme lopputuloksen. Paljon vaikeampaa on soveltaa samaa ajatusta tähän päivään, jolloin lopputulosta emme vielä tiedä. Siksi ehkä tärkein kysymys ei olekaan, kuinka nopeasti kunnan pitäisi reagoida. Vaan kuinka aikaisin kunnan pitäisi nähdä tuleva, jos tämän päivän päätöksen vaikutukset näkyvät vasta vuosien päästä? * * * Edellisessä osassa päädyimme hieman ristiriitaiseen havaintoon: Vuolijoella vaikeita muutoksia tehtiin lopulta kuitenkin. Siinä vaiheessa kuntaliitoksesta oli jo päätetty. Tähän havaintoon ei kannata jäädä etsimään syyllisiä. Paljon kiinnostavampaa on katsoa, mitä päätöksenteon liikkumavaralle oli vuosien aikana tapahtunut. Aikaisemmin vaihtoehtoja oli enemmän. Voitiin odottaa parempaa talouskehitystä, yrittää kasvattaa tuloja, muuttaa toimintaa vähitellen tai säilyttää olemassa olevia rakenteita. Jokainen kulunut vuosi ja kertynyt alijäämä kavensi tätä liikkumavaraa. Vuonna 2006 päätöksiä kyllä tehtiin, mutta niitä tehtiin aivan erilaisesta asemasta kuin vuosikymmenen alussa. Yksi kaikkein suurimmista vaihtoehdoista oli jo poistunut, kun tulevaisuutta ei enää rakennettu itsenäisen Vuolijoen varaan. Ehkä vaikeiden päätösten tekeminen ei siis ollut muuttunut helpommaksi. Sen sijaan mahdollisuus jättää ne tekemättä oli vähentynyt. Näen asian niin, että Vuolijoella oli siirrytty vähitellen saadaan päättää -tilanteesta joudutaan päättämään -tilanteeseen. Tästä nousee mielestäni paljon yleisempi oppi. Päätöksenteossa vapaus ei katoa kerralla. Se vähenee vaihtoehto kerrallaan. Mitä aikaisemmin rakenteelliseen muutokseen pystytään reagoimaan, sitä enemmän voidaan vielä päättää siitä, miten sopeudutaan. Mitä pidempään odotetaan, sitä enemmän talous, väestökehitys tai muut olosuhteet alkavat rajata vaihtoehtoja päättäjän puolesta. Myös päättämättömyydellä on seurauksensa. Se voi tuntua päätöksen siirtämiseltä, mutta samalla voidaan menettää juuri niitä vaihtoehtoja, joiden välillä myöhemmin haluttaisiin päättää. Siksi vaikean päätöksen tekemisen ajankohta ei ratkaise vain sitä, kuinka suuri päätöksestä tulee. Se ratkaisee myös sen, kuinka paljon päätös on vielä oma. * * * Päättämättä jättäminen voi tuntua sillä hetkellä helpoimmalta vaihtoehdolta. Koulua ei suljeta tai henkilöstöä ei vähennetä. Jotakin onnistutaan säilyttämään. Ja joskus se voi olla aivan oikea ratkaisu. Jos talous vahvistuu, väestökehitys kääntyy tai toimintaympäristö muuttuu parempaan suuntaan, liian aikaisin tehty leikkaus voi osoittautua tarpeettomaksi. Mutta jos muutoksen taustalla oleva syy ei katoa, päätöksen lykkääminen ei poista itse päätöstä. Sama koulu on myöhemmin uudelleen tarkasteltavana. Sama kiinteistö aiheuttaa edelleen kustannuksia. Henkilöstörakenne on edelleen suhteutettava kunnan talouteen ja palvelutarpeeseen. Investoinnin jälkeen myös uuden omaisuuden käyttökustannukset sekä poistot ovat mukana tulevien vuosien taloudessa. Kysymys palaa pöydälle. Sama ilmiö näkyy tällä hetkellä myös valtiontaloudessa. Sopeutustoimista voidaan olla perustellusti eri mieltä. Voidaan kiistellä siitä, kuinka paljon pitäisi sopeuttaa, mistä pitäisi leikata, pitäisikö veroja korottaa tai löytyisikö ratkaisu talouskasvusta. Mutta poliittinen erimielisyys keinoista ei poista itse ongelmaa. Jos julkisen talouden menot ja tulot ovat pitkään epätasapainossa, tekemättä jätetty sopeutustoimi ei itsessään poista sopeuttamisen tarvetta. Päätös siirtyy seuraaville vuosille. Jos velka ja korkomenot samalla kasvavat, seuraava päätös voidaan joutua tekemään aikaisempaa huonommasta lähtötilanteesta. Mittakaava on toinen, mutta päätöksenteon ongelmassa on jotain samaa kuin Vuolijoella. Päätöstä voidaan siirtää. Sen taustalla olevaa ongelmaa ei välttämättä voida. Tämä on ehkä koko Vuolijoen tarkastelusta itselleni tärkein oppi. Vaikean päätöksen lykkääminen voi ostaa aikaa, mutta aika ei ole ilmaista. Jos taloudellinen perusta ei sillä välin korjaannu, pieni vaikea päätös voi muuttua suuremmaksi vaikeaksi päätökseksi. Pienet vaikeat päätökset lykkääntyvät, kunnes jäljellä on vain suuria vaikeita päätöksiä. Vuolijoen kohdalla tämän ajatuksen kanssa pitää kuitenkin olla varovainen. Emme voi tietää, olisiko jokin tietty koulun lakkauttaminen, henkilöstövähennys tai kiinteistöstä luopuminen muuttanut kunnan lopullista kohtaloa. Emme myöskään voi päätellä, että kuntaliitos olisi ollut vältettävissä vain tekemällä enemmän tai aikaisemmin. Sen tiedämme, että lopulta pöydälle tuli niitä kaikkia suurempi ratkaisu. Vuonna 2006 päätös koski enää yksittäisten rakenteiden sijasta koko kunnan itsenäisyyttä. Aikaisin tehtävässä päätöksessä vaikeaa on epävarmuus. Myöhään tehtävässä päätöksessä vaikeaa voi olla se, ettei vaihtoehtoja enää ole. * * * Tämän kirjoitussarjan alussa lähdin pohtimaan keskittämistä. Mitä tapahtuu pienelle kunnalle tai kylälle, kun palvelut siirtyvät kauemmaksi? Vuolijoen historia sai minut katsomaan kysymystä hieman toisesta suunnasta. Tapahtumaketju ei näyttäisi alkaneen palvelujen keskittämisestä. Ensin muuttui taloudellinen perusta. Työpaikkojen rakenne ja rahavirrat muuttuivat. Väestö väheni, mutta aikaisemmin rakennetut asunnot, koulut, liikuntapaikat ja muu infrastruktuuri jäivät. Kunnan talous heikkeni ja rakenteet muuttuivat väestöä hitaammin. Palvelujen ja lopulta myös hallinnon keskittäminen tuli tämän ketjun loppupäässä. Tässä korrelaatio ja kausaliteetti menevät helposti sekaisin. Jos samalla paikkakunnalla väestö vähenee ja palveluita keskitetään, nämä kaksi asiaa korreloivat keskenään. Ne tapahtuvat yhtä aikaa. Se ei kuitenkaan vielä kerro, kumpi aiheutti kumman. On helppo nähdä suljettu koulu ja vähenevä väestö ja päätellä, että väestö vähenee, koska koulu suljettiin. Se voi olla osa totuutta. Koulun sulkeminen voi heikentää kylän houkuttelevuutta ja kiihdyttää muuttoliikettä. Mutta tapahtumaketju voi kulkea myös toiseen suuntaan. Väestö vähenee ensin. Oppilaat vähenevät. Koulun kustannukset oppilasta kohti kasvavat. Lopulta koulu keskitetään suurempaan yksikköön. Silloin keskittäminen ei ollut väestön vähenemisen alkuperäinen syy vaan sen seuraus. Todellisuudessa molemmat voivat tapahtua yhtä aikaa. Rakennemuutos voi synnyttää keskittämistä, ja keskittäminen voi sen jälkeen kiihdyttää rakennemuutosta. Sama kysymys tulee vastaan tämän päivän Kainuussa. Kun pohdimme, mitä palveluita voidaan ylläpitää Puolangalla ja mitä pitää keskittää Kajaaniin, palvelun menettäminen näkyy heti. Sen ylläpitämisen kustannukset ja vaihtoehdot näkyvät paljon huonommin. Terveydenhuollossa asia muuttuu vielä vaikeammaksi. Rintasyövän hoidosta käydyssä keskustelussa yksi kertoo päässeensä Kainuussa nopeasti hoitoon ja toinen valitsisi omien kokemustensa perusteella mieluummin Oulun. Yksittäiset kokemukset eivät ratkaise sitä, missä hoito pitäisi järjestää. Ne muistuttavat kuitenkin siitä, ettei keskittämisessä päätetä vain kilometreistä. Etäisyys on yksi tekijä. Hoidon saatavuus, osaaminen, henkilöstön riittävyys, potilasmäärät, kustannukset ja turvallisuus ovat muita. Siksi kysymys ei voi olla vain siitä, säilytetäänkö palvelu lähellä vai keskitetäänkö se kauemmaksi. Pitäisi kysyä myös, miksi keskittämisen tarve on syntynyt. Tämä on Vuolijoen tarkastelusta itselleni ehkä tärkein korjaus alkuperäiseen keskittämiskeskusteluun. Jos näemme palvelujen vähenevän samaan aikaan väestön kanssa, emme vielä tiedä syytä. Korrelaatio kertoo, että asiat tapahtuvat yhdessä. Kausaliteetti kertoo, että toinen aiheuttaa toisen. Vuolijoen tapauksessa tapahtumaketju näyttäisi alkaneen paljon ennen palvelujen keskittämistä. Siksi keskittäminen voi olla yhtä aikaa seuraus aikaisemmasta rakennemuutoksesta ja myöhemmän rakennemuutoksen kiihdyttäjä. * * * Vuolijoen historiaa on helppo lukea nyt. Me tiedämme, mitä tapahtui. Tiedämme, milloin kaivos suljettiin, miten väestö väheni, mitä taloudelle tapahtui ja minä vuonna kunta lopulta lakkasi olemasta. Silloisilla päättäjillä ei ollut tätä tietoa. Heillä oli vain se tieto, joka heidän edessään silloin oli. Arviointikertomukset, tilinpäätökset, ennusteet ja oma käsitys siitä, mitä huominen ehkä tuo tullessaan. Välillä oli varmasti myös toivoa siitä, että seuraava vuosi olisi parempi. Siksi en tämän aineiston jälkeen halua kysyä, kuka epäonnistui. Paljon tärkeämpi kysymys on, mitä me osaamme tehdä paremmin. Kooltaan pienellä tarkastuslautakunnalla on tässä erityinen tehtävä. Sen pitäisi nähdä asioita, jotka muun päätöksenteon keskellä jäävät helposti näkemättä. Kertoa, jos tavoitteet ja todellisuus alkavat kulkea eri suuntiin. Ja joskus sanoa ääneen myös se, mitä ei mielellään haluttaisi kuulla. Siksi ei ole yhdentekevää, keitä tarkastuslautakuntaan valitaan. Tehtävä vaatii kykyä ymmärtää taloutta ja päätöksentekoa, mutta myös halua kysyä vaikeita kysymyksiä ja viedä havaintoja eteenpäin. Tarkastuslautakunnan merkitys voi olla paljon sen kokoa suurempi. Mutta Vuolijoen aineisto opettaa tästäkin jotain. Pelkkä havaitseminen ei riitä. Havainnon pitäisi johtaa suositukseen, suosituksen toimenpiteisiin ja toimenpiteiden seurantaan. Muuten oikeakin havainto voi jäädä arviointikertomuksen sivuille samalla, kun maailma ympärillä jatkaa muuttumistaan. Vuolijokea ei enää ole kuntana. Otanmäki ja Vuolijoki ovat edelleen olemassa, ihmiset elävät siellä elämäänsä ja maailma ympärillä muuttuu edelleen. Niin muuttuu meidänkin maailmamme. Emme tiedä vuonna 2026, miltä Kajaani, Kainuu tai Suomi näyttää vuonna 2036. Aivan kuten Vuolijoella ei vuonna 1999 tiedetty, mitä seuraavat vuodet tuovat tullessaan. Ehkä sitä ei päättäjältä voi vaatiakaan. Mutta voi vaatia, että katsomme. Että kuuntelemme, mitä luvut meille kertovat. Että uskallamme epäillä myös niitä rakenteita, joihin olemme itse tottuneet. Ja että teemme vaikeita päätöksiä silloin, kun meillä on vielä mahdollisuus päättää, miten ne tehdään. Koska lopulta aika tekee osan päätöksistä puolestamme. Kysymys on siitä, kuinka paljon haluamme jättää ajan ohiajamaksi. |
|
Avainsanat: Vuolijoki, päätöksenteko, keskittäminen, tarkastuslautakunta, kuntatalous |

