Teemu Nivan blogi - yhteiskunta ja talous
Pitääkö kirkon muuttua ihmisen mukana - vai ihmisen kirkossa?Lauantai 22.8.2026 klo 20.31 - Teemu Niva Anne Moilanen kirjoitti Kainuun Sanomissa kirkon kaipaavan lisää ”tolkun ihmisiä”. Minut kirjoitus palautti paljon perustavamman kysymyksen äärelle. Pitääkö kirkon muuttua vastaamaan meidän arvojamme – vai pitäisikö meidän joskus olla valmiita muuttamaan omiamme? Tämä ei ole minulle vain teologinen ajatusleikki. Olen joutunut kysymään sitä myös itseltäni. Anne Moilanen kirjoitti Kainuun Sanomissa kirkon kaipaavan lisää ”tolkun ihmisiä”. Minut kirjoitus palautti paljon perustavamman kysymyksen äärelle. Pitääkö kirkon muuttua vastaamaan meidän arvojamme – vai pitäisikö meidän joskus olla valmiita muuttamaan omiamme? Tämä ei ole minulle vain teologinen ajatusleikki. Olen joutunut kysymään sitä myös itseltäni. * * * Erosin aikoinani evankelis-luterilaisesta kirkosta. Sen jälkeen olin kirkon ulkopuolella useamman vuoden, muistaakseni noin kuusi vuotta. En tuolloin vaihtanut toiseen kirkkokuntaan. Olin yksinkertaisesti ulkona. Jossain vaiheessa jokin alkoi kuitenkin vetää takaisin kirkon piiriin. Sanotaan näin, että elämä hioi särmiä. En osaa nimetä sille yhtä hetkeä tai yhtä syytä, mutta lopulta päätös oli tehty: liittyisin takaisin kirkkoon. Olin jo matkalla kirkkoherranvirastoon hoitamaan asiaa. Vuosi oli muistaakseni jossain 2014–2016 tietämillä. Auton radiossa sattui juuri silloin tulemaan ohjelma, jossa keskusteltiin tasa-arvoisesta avioliitosta ja siitä, miten kirkon pitäisi siihen suhtautua. Samassa ohjelmassa haastateltiin myös silloista katolisen kirkon piispaa. Kuuntelin keskustelua ajaessani, ja jokin siinä pysäytti. Evankelis-luterilaisen kirkon ympärillä käyty keskustelu herätti kysymyksen siitä, olinko sittenkään palaamassa oikeaan paikkaan. Katolisen piispan puhe puolestaan tarjosi aivan toisenlaisen näkökulman. Kun saavuin kirkkoherranviraston kohdalle, en kääntynytkään parkkipaikalle, vaan jatkoin Pohjolankatua pitkin Nesteen liikenneympyrään. Siellä tein täyden kierroksen ja lähdin takaisin kotiin. Jälkikäteen ajateltuna tilanteessa on jotain melkein liian osuvaa. Olin lähtenyt kotoa liittyäkseni takaisin evankelis-luterilaiseen kirkkoon, mutta yhden radio-ohjelman aikana päätös oli muuttunut. Samassa radio-ohjelmassa olin saanut sekä syyn pysähtyä että uuden suunnan, jota lähteä tutkimaan. Aloin tutustua katoliseen kirkkoon ja päädyin lopulta liittymään siihen. Tapahtumasta on kulunut aikaa, ja olen ehtinyt miettiä sitä monesta suunnasta. Joku toinen voisi pitää sitä sattumana: juuri oikealla hetkellä radiossa sattui tulemaan juuri tuo ohjelma. Minä itse olen päätynyt näkemään tapahtuneen Jumalan johdatuksena. En väitä tämän todistavan mitään kenellekään toiselle. Se on oma tulkintani siitä, mitä minulle tapahtui. Eikä kadulla ympäri kääntyminen vielä ratkaissut niitä kysymyksiä, joiden vuoksi käännyin. Oikeastaan siitä ne vasta alkoivat. * * * Palasin tähän vuosien takaiseen tapahtumaan lukiessani Kainuun Sanomien päätoimittajan Anne Moilasen kolumnia Kirkko kaipaa tolkun ihmisiä. Moilanen käsittelee siinä muun muassa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä, seurakuntavaaleja, kirkon jäsenkatoa ja kirkossa käytävää arvokeskustelua. Yksi sana pysäytti. ”Tietenkin homot pitäisi vihkiä, se on selvää.” Tietenkin. Juuri tuo sana on kiinnostava. Mikä tässä asiassa on itsestään selvää ja ennen kaikkea: mistä lähtökohdasta se on sitä? Jos asiaa tarkastellaan suomalaisen yhteiskunnan nykyisen avioliittolainsäädännön ja arvoliberaalin ajattelun kautta, johtopäätös on ymmärrettävä. Samaa sukupuolta olevat voivat solmia avioliiton, eikä heidän oikeudellinen asemansa aviopuolisoina eroa eri sukupuolta olevan avioparin asemasta. Mutta kirkollinen kysymys ei pääty siihen. Oikeastaan siitä se vasta alkaa. Kirkon pitäisi pystyä vastaamaan siihen, mitä avioliitto merkitsee sen oman uskon ja opetuksen mukaan ja mitä se voi Jumalan nimessä siunata. Vuonna 2017 voimaan tullut avioliittolain muutos ratkaisi asian valtion näkökulmasta. Se ei itsessään ratkaissut teologista kysymystä. En kuitenkaan kuvittele tarkastelevani asiaa itse jostakin arvovapaasta tyhjiöstä. Oma historiani, uskoni ja päätymiseni katoliseen kirkkoon vaikuttavat siihen, miten luen Moilasen tekstiä. Olisi aika omituista väittää muuta. Samoin Moilasella on oma historiansa, kokemuksensa ja arvomaailmansa, joiden läpi hän kirkkoa tarkastelee. Siinäkään ei ole mitään väärää. Kolumni saa olla kirjoittajansa näköinen. Ongelma syntyy vasta silloin, jos oma lähtökohta muuttuu huomaamatta neutraaliksi mittatikuksi. Moilanen puhuu ”arvoliberaaleista ja tavallisista tolkun ihmisistä” ja asettaa heidän rinnalleen ”vanhoilliset äärikristityt”. Sanavalinnat tekevät jo paljon työtä ennen varsinaista argumenttia. Yksi näkemys alkaa näyttäytyä tavallisena järkenä ja siitä poikkeava jonakin poikkeuksellisena. Siksi minua kiinnostaa lopulta enemmän sana tolkku kuin sana homo. Kuka määrittelee, mikä kristillisessä kirkossa on tolkkua? Ja millä perusteella? * * * Moilasen käyttämä ilmaisu ”arvoliberaalit ja tavalliset tolkun ihmiset” herätti ymmärrettävästi huomiota myös Kainuun Sanomien kommenttipalstalla. Jos kirkkoon tarvitaan lisää tolkun ihmisiä, mitä se kertoo niistä ihmisistä, jotka siellä jo ovat? Kajaanin kirkkovaltuuston jäsenet eivät ole päätyneet tehtäviinsä sattumalta. Seurakuntalaiset ovat heidät vaaleissa valinneet. Äänestysprosentti oli Moilasenkin mukaan vain 12,4, mutta demokratia toimii myös silloin, kun suuri osa äänioikeutetuista päättää olla käyttämättä ääntään. Jos vanhoillislestadiolaiset tai muut konservatiivisesti ajattelevat ovat järjestäytyneet, asettuneet ehdolle ja saaneet kannattajansa äänestämään, en oikein osaa pitää sitä demokratian epäonnistumisena. Pikemminkin he ovat käyttäneet juuri niitä vaikutusmahdollisuuksia, joiden aktiivisempaan käyttämiseen Moilanen muitakin kehottaa. Kommenttipalstalla kysyttiinkin aiheellisesti, tarkoittaako vaatimus uusista ”tolkun ihmisistä”, etteivät nykyiset luottamushenkilöt sellaisia olisi. Jotkut lukivat kirjoituksen jopa moitteeksi kainuulaisille siitä, että nämä ovat valinneet vääränlaisia ihmisiä edustajikseen. Minua kiinnostaa kuitenkin vielä tätäkin perustavampi kysymys. Oletetaan, että seuraavissa seurakuntavaaleissa äänestysprosentti moninkertaistuu ja kirkkovaltuustoon valitaan juuri sellainen laaja arvokirjo, jota Moilanen toivoo. Demokratia olisi ainakin osallistumisen näkökulmasta voittanut. Mitä se kertoisi siitä, mikä kirkon opetuksessa on totta? Ei oikeastaan yhtään mitään. ”Tolkun ihminen” on vaarallisen houkutteleva käsite, koska harva meistä pitää itseään tolkun vastakohtana. Ongelma syntyy, jos tolkun mittariksi asetetaan huomaamatta oma arvomaailmamme. Silloin tolkun ihminen alkaa tarkoittaa ihmistä, joka ajattelee tärkeistä asioista suunnilleen kuten minä. Kristillisessä kirkossa tämän pitäisi herättää vielä suurempi kysymys. Jos kirkko todella uskoo julistavansa jotakin ihmisestä riippumatonta ja itseään suurempaa, miksi edes suuren enemmistön arvomaailman pitäisi määrittää sen oppia? Seurakuntalaiset voivat valita päättäjänsä. Mutta voivatko he äänestää siitä, mikä on totta? * * * Moilanen on yhdessä asiassa kiistatta oikeassa: jos kirkon päätöksentekoon haluaa vaikuttaa, seurakuntavaaleissa kannattaa äänestää. Vielä tehokkaampaa on asettua ehdolle. Seurakunta tarvitsee demokraattista päätöksentekoa. Jonkun on päätettävä taloudesta, kiinteistöistä, toiminnan painotuksista ja siitä, ketkä käyttävät seurakunnassa luottamushenkilöille kuuluvaa valtaa. Ei ole yhdentekevää, ketkä näitä päätöksiä tekevät. Kainuun Sanomien kommenttipalstalla asian tiivisti yksi kirjoittaja napakasti: kaikki halukkaat ehdolle, ja vaalien jälkeen ”pulinat pois. Seurakuntaväki on puhunut.” Demokratian kannalta näin tietysti on. Mutta kuinka pitkälle sama periaate ulottuu kirkossa? Ajatellaan, että 90 prosenttia seurakuntalaisista kannattaa jotakin muutosta kirkon opetukseen. Onko opetus silloin oikea? Entä jos seuraavan sukupolven aikana mielipiteet muuttuvat ja 90 prosenttia päätyy vastakkaiselle kannalle? Muuttuiko totuus siinä välissä? Jos kirkko katsoo jonkin asian olevan Jumalan sanan vastainen, seurakuntalaisten yksimielisyyskään ei voi tehdä siitä Jumalan sanan mukaista. Muuten korkein auktoriteetti ei enää olisi Jumala vaan enemmistö. Tämä ei ole argumentti konservatiivisen kirkon puolesta. Sama testi on kohdistettava myös konservatiiveihin. Jos seurakunnan suuri enemmistö kannattaa opetusta vain siksi, että niin on aina ajateltu, sekään ei tee opetuksesta oikeaa. Perinne, enemmistö tai oma moraalinen vaisto eivät yksin ratkaise sitä, mitä kristillisen kirkon pitäisi opettaa. Tämä tekee kirkollisesta demokratiasta kiinnostavan. Demokratia kertoo, kuka saa tehdä päätöksen. Se ei vielä kerro, mikä päätös on tosi. Kunnanvaltuusto voi päättää rakentaa koulun. Se ei voi äänestää painovoimaa olemattomaksi. Samalla tavalla kirkolliskokouksella voi olla valta tehdä kirkkoa sitovia ratkaisuja, mutta itse päätöksentekomenettely ei vielä todista ratkaisun olevan teologisesti oikea. Siksi ”seurakuntaväki on puhunut” ei voi olla keskustelun viimeinen lause. Kristillisessä kirkossa sen jälkeen pitäisi esittää vielä yksi kysymys: Mitä Jumalan sana sanoo? * * * Tähän asti olen kysynyt, voiko kirkon opista päättää enemmistöllä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kohdalla kysymykseen ei tarvitse etsiä vastausta vain Raamatusta tai teologiasta. Kirkko on itse määritellyt, mihin sen tunnustus ja opetus perustuvat. Kirkkolain 1 luvun 2 §ä asia sanotaan varsin selvästi: ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa…” Samassa pykälässä määritellään myös kirkon tehtävä: tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja sekä toimii kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. Kirkkojärjestys menee vielä pidemmälle. Sen 1 luvun 1 §ä kirkko ilmoittaa pitävänsä korkeimpana ohjeenaan periaatetta, jonka mukaan kaikkea kirkon oppia on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan. Sana korkein on tässä olennainen. Korkein ohje ei kirkon oman määritelmän mukaan ole eduskunnan säätämä avioliittolaki. Se ei ole seurakuntavaalien tulos, mielipidemittaus eikä edes se, mitä enemmistö suomalaisista kulloinkin pitää tolkun ajatteluna. Se on Jumalan sana. Tästä seuraa minusta vaikea kysymys kirkon tunnustuksellisesta legitimiteetistä. Mitä kirkosta jää jäljelle, jos se tietoisesti vaihtaa korkeimman ohjeensa ympäröivän yhteiskunnan arvomaailmaan mutta jatkaa samalla puhumista Jumalan nimissä? En tarkoita tällä sitä, ettei kirkko voisi koskaan muuttaa opetustaan tai tulkintaansa. Päinvastoin. Jos kirkko huomaa tulkinneensa Raamattua väärin, juuri uskollisuus Sanalle vaatii virheen korjaamista. Mutta silloin järjestyksellä on merkitystä. Perustelun pitäisi kuulua: olemme tutkineet Jumalan sanaa ja huomanneet ymmärtäneemme sen väärin. Paljon ongelmallisempi perustelu olisi: yhteiskunta on muuttunut, jäsenet lähtevät ja meidänkin on siksi muututtava. Ensimmäisessä tapauksessa kirkko korjaa itseään korkeimman ohjeensa perusteella. Jälkimmäisessä korkein ohje on käytännössä jo vaihtunut. Tämä ero on tärkeä myös siksi, etten halua tehdä samasta virheestä konservatiivista versiota. ”Näin on aina opetettu” ei yksin riitä perusteluksi sen enempää kuin ”näin ihmiset nykyään ajattelevat”. Molemmissa tapauksissa jäljelle jää sama kysymys: Kestääkö opetus sen mittapuun, jonka kirkko on itse ilmoittanut korkeimmaksi ohjeekseen? * * * Tässä vaiheessa olisi helppo jatkaa Moilasen ja kirkon arvostelemista. Kysyä, miksi muiden pitäisi muuttaa kirkkoa omien arvojensa mukaiseksi ja miksi ympäröivän yhteiskunnan pitäisi saada määrittää, mitä kirkossa pidetään oikeana. Mutta silloin pääsisin itse aivan liian helpolla. Jos vaadin muita alistamaan omat käsityksensä Jumalan sanan arvioitaviksi, saman vaatimuksen täytyy koskea myös minua. Usko ei voi tarkoittaa sitä, että hyväksyn Raamatusta ja kirkon opetuksesta ne asiat, jotka jo valmiiksi sopivat omaan arvomaailmaani, ja selitän hankalat kohdat pois. Silloin en oikeastaan alistuisi Sanan arvioitavaksi. Käyttäisin omaa arvomaailmaani Sanan arvioimiseen. Olen joutunut tämän kysymyksen eteen itsekin. Abortti oli minulle pitkään vaikea kysymys. Oma käsitykseni ei muuttunut hetkessä eikä siksi, että joku käski ajattelemaan toisin. Jouduin palaamaan paljon perustavampaan kysymykseen: Milloin ihminen on elossa? Seuraava kysymys oli vielä vaikeampi. Onko elämä sama asia kuin tietoisuus? Jos ihmisarvo riippuu tietoisuudesta, mitä siitä seuraa? Entä milloin tietoisuutta pitäisi olla niin paljon, että ihmisellä on oikeus elämään? Mitä pidemmälle asiaa pohdin, sitä vaikeammaksi tietoisuuden käyttäminen rajapyykkinä muuttui. Lopulta päädyin tutkimaan itse hedelmöittymistä. Siinä vastaan tuli minulle kiehtova biologinen ilmiö: kalsiumaalto tai täsmällisemmin nisäkkäillä kalsiumoskillaatiot. Siittiön ja munasolun yhdistyminen käynnistää munasolussa sarjan kalsiumsignaaleja, jotka aktivoivat munasolun ja käynnistävät kehityksen. En tietenkään väitä, että kalsiumaalto todistaisi laboratoriossa ihmisarvon alkamishetken. Biologia voi kertoa meille, mitä hedelmöityksessä tapahtuu. Se ei yksin ratkaise moraalifilosofista kysymystä ihmisarvosta. Minulle se kuitenkin pakotti kysymyksen uuteen muotoon. Jos tästä alkaa uuden ihmisorganismin kehitys, millä perusteella minä valitsen myöhemmän hetken, jolloin sillä vasta olisi ihmisarvo? Ja ennen kaikkea: miksi juuri sen? Jouduin hyväksymään mahdollisuuden, ettei alkuperäinen käsitykseni ollutkaan oikea. Tämä on tärkeää myös silloin, kun arvostelen Moilasen kirjoitusta. En voi vaatia liberaalia kristittyä tutkimaan omia lähtökohtiaan, jos konservatiivinen tai katolinen kristitty saa itse vapautuksen samasta velvollisuudesta. Minäkään en saa. Ehkä yksi vaikeimmista uskoon liittyvistä kysymyksistä onkin lopulta hyvin yksinkertainen: Entä jos minä olen väärässä? Jos vastausta siihen ei uskalla koskaan etsiä, on vaarana, ettei etsi Jumalan tahtoa lainkaan. Etsii vain Jumalalta vahvistusta omalle tahdolleen. * * * Jeesus sanoo Markuksen evankeliumissa: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta.” Heti perään hän jatkaa, että Jumalan valtakunta on otettava vastaan niin kuin lapsi sen vastaanottaa. Lapsenkaltaisuus ei tarkoita minulle lapsellisuutta. Ei myöskään sitä, että tiedolla, opiskelulla tai elämänkokemuksella ei olisi merkitystä. Päinvastoin. Näen siinä ennen kaikkea vastaanottavaisuutta ja nöyryyttä. Lapsi pystyy kysymään asiasta, jonka aikuinen kuvittelee jo tuntevansa. Hän voi ihmetellä itsestäänselvyyttä ja kysyä ärsyttävän yksinkertaisesti: miksi? Aikuiselle se on paljon vaikeampaa. Vuosien aikana meille kertyy tietoa, kokemuksia, mielipiteitä ja kokonaisia maailmanselityksiä. Niistä tulee helposti niin tuttuja, ettemme enää huomaa niiden olevan myös oletuksia. Siksi lapsenkaltaisuudessa on minulle myös ajatus vanhan painolastin hetkellisestä laskemisesta sivuun. Ei niin, että kaikki aikaisemmin opittu pitäisi hylätä, vaan niin, ettei sen anneta määrätä vastausta ennen kuin kysymys on edes esitetty. Siihen tarvitaan joskus vain yksi lause: Minä saatan olla väärässä. Se on yllättävän vaikea lause niin uskonnossa kuin politiikassakin. Mutta jos edellisessä luvussa vaadin itseltäni valmiutta arvioida omaa käsitystäni uudelleen, sama periaate koskee myös kirkollista keskustelua. Liberaali ei voi lähestyä Raamattua ajatellen, että nykyajan arvomaailma on lähtökohtaisesti oikea ja Raamattu on tulkittava siihen sopivaksi. Mutta konservatiivikaan ei voi lähestyä sitä ajatellen, että hänen aikaisempi tulkintansa on välttämättä oikea vain siksi, että se on vanha tai tuttu. Molempien pitäisi pystyä kysymään: Mitä jos olen ymmärtänyt tämän väärin? Juuri siksi lasten kaltaisuus puhuttelee minua. Lapsi ei ota vastaan siksi, että hänellä olisi kaikki vastaukset valmiina. Hän ottaa vastaan, koska hänellä ei ole. Ehkä Jumalan sanan äärelle pitäisi joskus osata tulla samalla tavalla: ei tyhjänä kaikesta tiedosta ja kokemuksesta, vaan riittävän nöyränä jättämään tilaa sille mahdollisuudelle, että vastaus voi muuttaa myös kysyjää. * * * Jos kirkon piirissä kaipaa joskus lyhyttä kertauskurssia siitä, mikä kirkon tehtävä on, Uudesta testamentista löytyy siihen varsin napakka teksti. Juudaksen kirje. Pituutta sillä on vain 25 jaetta, mutta julistukseltaan se on kaikkea muuta kuin pieni. Juudas kertoo aikoneensa alun perin kirjoittaa yhteisestä pelastuksesta, mutta kokeneensa tarpeelliseksi kehottaa vastaanottajiaan ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu”. Tuossa sanamuodossa on jotain olennaista. Usko on annettu. Sitä ei valmisteta uudelleen jokaiselle sukupolvelle sen mukaan, millainen kristinusko sopisi parhaiten kulloiseenkin yhteiskuntaan. Jos usko on annettu, kirkon tehtäväksi jää ennen kaikkea sen vastaanottaminen, ymmärtäminen, varjeleminen ja välittäminen eteenpäin. Juudaksen varoitus on myös siksi kiinnostava, ettei uhka tule ensisijaisesti seurakunnan ulkopuolelta. Hän varoittaa ihmisistä, jotka ovat tulleet yhteisön sisälle ja johtavat muita harhaan. Kieli on paikoin poikkeuksellisen voimakasta. Juudas kuvaa heitä vedettömiksi pilviksi, joita tuulet kuljettavat, hedelmättömiksi puiksi ja harhaileviksi tähdiksi. Pidän erityisesti vedettömän pilven kuvasta. Pilvi lupaa sadetta. Sitä katsova odottaa saavansa jotakin, mutta vettä ei tulekaan. Hengellisessä yhteydessä vertaus on aika armoton: ihminen tulee kuulemaan kristillistä opetusta, mutta saakin jotakin, joka näyttää ulkoisesti kristinuskolta ilman sen varsinaista sisältöä. Ehkä Juudaksen kirje kannattaisi kirkon piirissä välillä kerrata. Ei siksi, että sillä voitaisiin osoittaa sormella kaikki ne, jotka tulkitsevat Raamattua eri tavalla kuin minä. Juuri siinä piilisi uusi vaara. Juudaksen varoitus on liian helppo lukea niin, että harhaanjohtajat ovat aina nuo toiset. Liberaalit voivat nähdä heidät konservatiiveissa, konservatiivit liberaaleissa ja jokainen voi löytää tekstistä sopivan lyömäaseen oman kantansa tueksi. Silloin koko kirjeen opetus voisi mennä ohi. Jos usko todella on jotakin, minkä olemme saaneet emmekä itse valmistaneet, myös minun on kysyttävä, olenko säilyttämässä sitä vai muokkaamassa siitä itselleni sopivaa versiota. Sama kysymys kuuluu kirkolle. Kirkon tehtävä ei voi olla keksiä jokaiselle ajalle sellaista kristinuskoa, jonka kyseinen aika pystyy mahdollisimman helposti hyväksymään. Mutta kirkon tehtävä ei myöskään ole säilyttää ihmisten tekemiä tulkintoja vain siksi, että ne ovat vanhoja. Mittatikku pysyy samana kuin aikaisemmin: Taivutanko minä Sanaa siihen, mitä haluan sen tarkoittavan – vai olenko valmis antamaan Sanan taivuttaa minua? * * * Moilanen nostaa kirjoituksensa loppupuolella esiin luvut, joita kirkossa ei voida sivuuttaa. Kajaanissa seurakuntalaisia kuolee vuosittain noin 400 ja kasteen kautta liittyy noin 200. Kirkosta eroaa enemmän ihmisiä kuin siihen liittyy. Kun jäsenmäärä vähenee, vähenevät aikanaan myös kirkollisverot. Silloin joudutaan miettimään, mitä toimintaa voidaan ylläpitää ja mistä joudutaan luopumaan. Ongelma on todellinen. Julkisessa keskustelussa jäsenkato ja kirkon uudistuminen kuitenkin kytkeytyvät usein toisiinsa. Ajatusketju on helppo tunnistaa: ihmisten arvot ovat muuttuneet, kirkko ei ole muuttunut riittävästi, ihmiset eroavat ja siksi kirkon pitäisi uudistua. Mutta tässä kaksi eri kysymystä alkavat sekoittua. Jäsenmäärä kertoo jotakin kirkon asemasta yhteiskunnassa. Se kertoo paljon myös kirkon tulevista taloudellisista mahdollisuuksista. Se ei kerro, mikä on totta. Jos kirkko huomaa opettavansa jotakin väärin, opetusta pitää muuttaa. Vaikka muutoksen seurauksena ihmisiä lähtisi kirkosta. Mutta jos kirkko perusteellisen teologisen arvioinnin jälkeen katsoo jonkin opetuksen oikeaksi, siitä pitäisi pitää kiinni. Vaikka sen seurauksena ihmisiä lähtisi kirkosta. Muuten jäsenmäärästä tulee opin mittari. Tässä kohtaa joudun pohtimaan myös yhtä kristinuskon vanhoista synneistä: ylpeyttä. Voiko kirkon halu säilyttää jäsenmääränsä, taloudellinen asemansa ja yhteiskunnallinen vaikutusvaltansa muuttua niin tärkeäksi, että instituution menestymisestä tulee itse tarkoitus? Kysymys on epämukava, sillä kyse ei ole vain rahasta. Kirkollisverolla tehdään paljon hyvää. Sillä ylläpidetään diakoniaa, autetaan vaikeuksissa olevia, järjestetään toimintaa lapsille ja nuorille, pidetään yllä hautausmaita ja huolehditaan rakennuksista, joilla on myös valtava kulttuurihistoriallinen merkitys. Olisi helppo perustella, miksi kaiken tämän säilyttämiseksi kannattaa tehdä kompromisseja. Mutta jossakin kulkee raja. Jos kirkon perustehtävä on Jumalan sanan julistaminen, sitä ei voi asettaa kaupankäynnin kohteeksi edes hyvän tarkoituksen vuoksi. Kristinuskon näkökulmasta kirkon menestys ei myöskään ole koskaan ollut sama asia kuin suuri jäsenmäärä. Jeesuksen opetukset eivät aina kasvattaneet kuulijakuntaa. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan jopa hetkestä, jolloin monet hänen opetuslapsistaan pitivät opetusta liian kovana ja lähtivät pois. Jeesus ei juossut heidän peräänsä muuttamaan sanomaansa helpommin hyväksyttäväksi. Tämä asettaa kirkolle aika kovan mittarin. Jos vaihtoehtoina olisivat pieni Kirkko, joka uskoo julistamaansa, ja suuri kirkko, joka ei enää uskalla julistaa sitä jäsenkadon pelossa, kumpi niistä olisi onnistunut tehtävässään? Minusta vastaus löytyy jo kysymyksestä. Kirkko voi onnistua pelastamaan jäsenmääränsä, verotulonsa, rakennuksensa ja yhteiskunnallisen asemansa. Samalla se voi menettää syyn, jonka vuoksi koko organisaatio on olemassa. * * * Moilanen nostaa kirjoituksessaan esiin myös islamin. Hänen mukaansa maahanmuuttoa vastustavat ihmiset pelottelevat toisinaan islamilaisella fundamentalismilla samalla, kun myös kristillisen kirkon piirissä esiintyy vanhoillista ääriajattelua. Tässä Moilanen osuu mielestäni yhteen kiusalliseen kohtaan. On hieman onttoa vedota kristinuskoon silloin, kun sitä tarvitaan perusteluksi islamin vastustamiseen, jos kristinuskolla ei muuten ole omassa elämässä juuri mitään merkitystä. Jos ei käy kirkossa, ei tunne kristillistä opetusta, ei pidä Jumalan sanaa omaa elämää velvoittavana eikä muutenkaan juuri välitä kristinuskon säilymisestä, mitä oikeastaan tarkoittaa puhe ”kristillisen Suomen” puolustamisesta? Kristinusko ei säily sillä, että vastustamme jotakin toista uskontoa. Mutta tästä päästään minusta vielä kiinnostavampaan kysymykseen. Miten voimme ymmärtää syvästi uskovaa muslimia, jos emme itse kykene ymmärtämään kokemusta syvästä uskosta? Minun ei kristittynä tarvitse pitää islamin opetusta totena voidakseni ymmärtää jotakin muslimin suhteesta omaan uskoonsa. Muslimin ei puolestaan tarvitse hyväksyä kristinuskon opetusta ymmärtääkseen jotakin minun suhteestani omaani. Voimme olla Jumalasta, ilmoituksesta ja moraalista hyvin syvästi eri mieltä. Silti voimme tunnistaa toisissamme jotakin olennaista. Jumala ei ole mielipide. Syvästi uskovalle ihmiselle uskonto ei ole samanlainen mielipide kuin kanta veroprosenttiin, maahanmuuttopolitiikkaan tai siihen, millainen hallituspohja Suomelle olisi paras. Jos ihminen todella uskoo Jumalan ilmoittaneen jotakin, hän ei voi noin vain vaihtaa sitä yhteiskunnallisesti hyväksyttävämpään käsitykseen. Hän voi tulkita väärin. Hän voi oppia uutta. Hänen käsityksensä omasta uskosta voi muuttua. Niin on tapahtunut minullekin. Mutta lähtökohta on erilainen kuin poliittisen mielipiteen muuttamisessa. Jos muslimi todella uskoo Koraanin olevan Jumalan ilmoitusta, hänen suhteensa siihen on ymmärrettävä tästä lähtökohdasta, vaikka minä pitäisin hänen uskonnollista johtopäätöstään vääränä. Sama koskee kristittyä, joka uskoo Raamatun olevan Jumalan sanaa. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä. Päinvastoin juuri ymmärtäminen mahdollistaa aidon erimielisyyden. Voin sanoa toiselle, että pidän hänen käsitystään vääränä, ja samalla ymmärtää, miksi hän ei voi vain vaihtaa sitä minun käsitykseeni miellyttääkseen minua tai ympäröivää yhteiskuntaa. Ehkä juuri tässä yhteiskunnan, jossa uskonnolla on yhä pienempi merkitys ihmisten elämässä, on joskus vaikea ymmärtää uskonnollista ihmistä. Uskonto nähdään helposti yhtenä arvopakettina muiden joukossa. Kun yhteiskunnan arvot muuttuvat, oletetaan myös uskonnollisten käsitysten muuttuvan niiden mukana. Mutta syvästi uskovalle ihmiselle järjestys on toinen. Hän ei ensisijaisesti kysy, miten Jumalan pitäisi muuttua sopiakseen hänen maailmaansa. Hän joutuu kysymään, miten hänen pitäisi muuttua suhteessa Jumalaan. * * * Kun käännyin vuosia sitten kirkkoherranviraston edessä takaisin, en ollut ratkaissut suuria teologisia kysymyksiä. Radiosta kuulemani keskustelu pysäytti minut. Itse pidän tuota hetkeä Jumalan johdatuksena, mutta vasta sen jälkeen alkoi paljon pidempi matka sen selvittämiseksi, mitä oikeastaan uskon ja miksi. Vähitellen myös kysymys kirkkokunnasta tarkentui. En kysynyt enää, mikä kirkko vastaisi parhaiten omia käsityksiäni, vaan: Kumpi pyrkii noudattamaan Jumalan sanaa tarkemmin? Oma vastaukseni johti minut katoliseen kirkkoon. Joku toinen voi esittää saman kysymyksen vilpittömästi ja päätyä toiseen vastaukseen. Siksi oma ratkaisuni ei ole todiste siitä, että kaikkien pitäisi seurata minua. Olennaisempaa on kysymys, jolla kirkkoa etsii. Jos etsin kirkon, joka on mahdollisimman monessa asiassa kanssani samaa mieltä, olenko etsinyt kirkkoa vai itselleni peiliä? En tarvitse kirkkoa kertomaan minulle, että olen oikeassa. Kirkolta pitäisi voida kuulla myös sellaista, mitä en haluaisi kuulla. * * * Anne Moilanen kirjoitti kirkon kaipaavan lisää ”tolkun ihmisiä”. Ehkä kaipaa. Ainakaan aktiivisemmasta osallistumisesta seurakuntavaaleihin tuskin olisi haittaa. Mutta tämän kirjoituksen jälkeen huomaan kysyväni edelleen, kuka lopulta määrittelee, mitä tolkun pitäisi kirkossa tarkoittaa. En usko, että varsinainen raja kulkee liberaalien ja konservatiivien välillä. Ei myöskään Moilasen ja minun, eikä edes luterilaisten ja katolilaisten välillä. Vaikeampi raja kulkee jokaisen uskovan sisällä. Mitä teen silloin, kun oma arvomaailmani, kokemukseni tai moraalinen vaistoni joutuu ristiriitaan sen kanssa, minkä ymmärrän Jumalan sanan opettavan? Voin tutkia asiaa. Minun pitääkin. Voin kysyä, olenko ymmärtänyt tekstin oikein. Voin kuunnella niitä, jotka ovat päätyneet toiseen tulkintaan. Ja ennen kaikkea minun pitäisi säilyttää mahdollisuus siihen, että olen itse väärässä. Mutta jossakin vaiheessa kysymys on kohdattava: Kumman olen valmis muuttamaan? Jos vastaus on aina Jumalan sana, vaarana on, että lopulta jäljelle jää vain sellainen usko, joka sattuu olemaan kaikesta samaa mieltä minun kanssani. En tarvitse sellaista kirkkoa, enkä tarvitse sellaista Jumalaa. Sellaisen Jumalan osaisin tehdä itsekin. Aiheeseen liittyvää: |
|
Avainsanat: Kirkko, usko, Raamattu, seurakuntavaalit, kristinusko |

